Kiitos babuškat ja Saksan mummot!
Venäjällä ja Saksassa aikuiset ojentavat herkästi myös vieraita lapsia. Aina se ei ole oikein, mutta asialla on myös hyvät puolensa.
4
MIN
Tyttäreni, joka täyttää 16 vuotta tänä kesänä, on elänyt 12 vuotta elämästään Venäjällä ja kohta 2 Saksassa. Meidän lempiharrastuksiimme kuuluu Saksan ja Venäjän vertaaminen toisiinsa. Varsinkin suhtautumisessa lapsiin.
”Venäläiset ja saksalaiset ovat molemmat ankaria lapsia kohtaan”, sanoo teini. Mutta venäläiset kuitenkin rakastavat lapsia.
”Ja saksalaiset?”
”He ovat vain ankaria.”
Sekä Venäjä että Saksa ovat hierarkkisia maita. Molemmissa kulttuurissa inhimillistä vuorovaikutusta säätää tärkeysjärjestys. Lapselle puhutaan eri tavalla kuin aikuiselle, ja lasta myös kohdellaan toisin. Lasta kohtaan ei tarvitse olla oikeudenmukainen, koska lapsen tehtävä on joka tapauksessa aina sopeutua.
Käyttäytymismalli tuo etäisesti mieleen lapsuuteni Suomen 1970- ja 1980-luvulla. Kasvatus ei tietenkään ollut yhtä hierarkista kuin Venäjällä tai Saksassa. Mutta lapsikeskeistä se ei todellakaan ollut. Lähtökohtana oli, että aikuinen on aina oikeassa.
Kun esimerkiksi kävimme vanhempien kanssa juhlissa, oli itsestäänselvyys, että jäimme juhliin niin pitkäksi aikaa kuin vanhemmat halusivat. Väsyneet lapset saivat nukkua sohvilla ja penkeillä.
Oli myös tavallista, että vieras aikuinen huomautti jostakin lapselle. Tämä on edelleen arkea sekä Venäjällä että Saksassa. Tyttäreni oppi jo pienenä Moskovassa, että muiden aikuisten huomautuksia ei pidä ottaa henkilökohtaisesti.
Siitäkään ei kannata pahoittaa mieltänsä, jos venäläinen babuška ilmoittaa, että istumapaikka kuuluu hänelle. (Tämä siis sellaisessa tapauksessa, jolloin tätiä ei ole huomattu ja istumapaikkaa tarjottu itse.) Tai vaatii, että hänen pitää ehdottomasti päästä ensimmäisenä ulos bussista. Babuškojen oikeudet eivät ole leikin asia. Heitä totellaan aina.
Kun olimme muuttaneet Berliiniin tytär kertoi, miten joku Oma (mummo) oli huutanut hänen koululaisryhmälleen, kun se tuli ulos bussista. Mummon mielestä lapset veivät liikaa tilaa jalkakäytävällä. Nauroimme molemmat sydämestämme.
Sen sijaan emme nauraneet, kun tytär oli kouluun kuuluvassa pakollisessa työharjoittelussa ja sai haukkuja myöhästymisen vuoksi.
Vika ei ollut lapsessa vaan Deutsche Bahnissa. Saksassa on tunnettu tosiasia, ettei junayhtiö pysy aikatauluissa. Silti junan myöhästyminen pistettiin lapsen piikkiin.
Oli muitakin tilanteita, joissa käytännössä oli mahdotonta tehdä oikein. Jos pomo ei ollut paikan päällä, kukaan ei uskaltanut antaa teinille työtehtäviä. Työntekijät pelkäsivät, että johtaja suuttuu, mikäli annetut toimet olisivat vääriä. Kun pomo sitten ilmaantui, lapsi sai moitteita siitä, ettei ollut tehnyt mitään.
Lapsen oikeudet eivät ole mikään teoreettinen asia. Lapsi on helppoa alistaa, ellei päätetä, että näin ei saa tehdä.
Järjestelmällisessä tavassa kyykyttää ei ole mitään sympaattista. Mutta liika lapsikeskeisyys on myös ongelmallista.
Jos lasta kasvattaa niin, ettei tämän koskaan tarvitse tuntea pettymystä, lapselle tehdään karhunpalvelus. Se on kuitenkin vieras ajatus joillekin 2020-luvun suomalaisille aikuisille, jotka kasvattavat lapsiaan kuin herkkiä kukkia.
Vuoden alussa Ateneumin työntekijä kysyi huonosti käyttäytyneeltä oppilaalta, haluaako tämä, että ”vartija vie hänet loppuvierailun ajaksi säilöön ja vahtii siellä”. Helsingin Sanomat teki asiasta uutisjutun.
Tapaus huvitti suurenmoisesti tytärtä ja minua, koska luemme säännöllisesti saksalaisia satuja, missä lapsia pelotetaan verta hyydyttävillä uhkauksilla. Mutta opettaja paheksui museovalvojan huutamista.
En sano, että lapsen uhkailu on toivottavaa. Mutta lapselle voi myös olla hyödyllinen kokemus tajuta, että vieraaltakin aikuiselta voi palaa pinna, jos käyttäytyy miten huvittaa.
Se on osa sosiaalista prosessia. Näin opitaan ihmisiksi.
Venäjällä ja Saksassa tytär on oppinut, että aikuisia ja varsinkin iäkkäitä pitää kunnioittaa. Kritiikki on joskus kestettävä, eikä sitä tarvitse ottaa henkilökohtaisesti. Toisaalta hän on myös oppinut vilpittömästi arvostamaan pohjoismaista tapaa kunnioittaa lasta itsenäisenä yksilönä.
Ilman kokemuksiaan hän olisi pitänyt sitä itsestäänselvyytenä. Olen siis kiitollinen venäläisille babuškoille ja saksalaisille mummoille – kaikesta huolimatta.