Marko Maunula: Yhdysvaltojen poliittinen kulttuuri on vakavasti sairas – mitä jos se vahingoittaa jo kansalaisten kykyä empatiaan?

Yhdysvallat on perusasetuksiltaan aggressivinen ”mene ja ota” -kulttuurin maa, jossa menestyminen on vaatinut usein myös häikälemättömyyttä ja kovuutta. Oli sitten kyse liike-elämästä, akatemiasta tai amerikkalaisten arjesta, Darwinin teoriat tulevat helposti mieleen.

Politiikka on kulttuurin peili. Maan politiikka on aina ollut kovaa peliä. Muuttuvat koalitiot, poliittiset ilmavirtaukset sekä talouden ja väestön muutokset ovat nyt puskeneet Yhdysvallat jyrkän kärjistymisen aikakauteen.

Mitä jos kärjistyminen on saavuttanut pisteen, jossa se vahingoittaa moraalin perusteita ja kansalaisten kykyä empatiaan? Mitä poliittinen raivo kertoo ihmisten ja kansakunnan kollektiivisesta mielenterveydestä?

Ennen ei ollut aina paremmin, ja poliittinen kulttuuri ei ollut koskaan niin rapautunut tai ihanteellinen kuin miltä se jälkikäteen saattaa näyttää. Silti tällä hetkellä kotimaani poliittinen kulttuuri on vakavasti sairas.

Kyse ei ole pelkästään sosiaalisen me­dian ilkeimpien ihmisten kokoontumis­ajoista. Kuittailu vastapuolelle on valitet­tava osa amerikkalaisen politiikankin olemusta, niin rapauttavaa ja huonotapaista kuin se onkin.

Solvaukset ja lapselliset kuittailut on helppo laittaa huonojen käytöstapojen tai tyhmyyden piikkiin. Ne ovat valitettava osa monen ihmisen tapakoodistoa. Tämänhetkinen ongelma on huomattavasti pahempi.

Kun korkean tason poliitikot poseeraavat hymyillen keskitysleiriä muistuttavien häkkien edessä, joihin sullottavien ihmisten suurin rikos on ollut yritys etsiä parempaa elämää itselleen tai perheelleen, kyse on hätkähdyttävästä empatiavajeesta.

Onnelliset ja mieleltään tasapainoiset ihmiset eivät taputa epätoivoisten ihmisten kurjuudelle tai kauppaa ”Alligator Alcatraz” -teepaitoja. Normaaleina aikoina presidentin läheinen epävirallinen neuvonantaja ei vitsaile latinojen syöttämisestä alligaattoreille.

Empatiaan kykenevä ja humaani hallinto ei tee budjettipäätöksiä, jotka johtavat satojentuhansien ihmisten kuolemaan. Terve kongressiedustaja ei reagoi ilkkuen, kun joku muistuttaa budjetin aiheuttamista konkreettisisista riskeistä ihmisten hyvinvoinnille.

Kanssaihmisiä ajattelevat politiikot ja hallintoviranomaiset eivät romuttaisi USAID-avustusorganisaatiota, mikä johtaa arvioiden mukaan jopa 14 miljoonan ihmisen kuolemaan. Normaali ihminen ei juhlisi miljooniin ihmisiin negatiivisesti vaikuttavia budjettileikkauksia heiluttamalla moottorisahaa kameroiden edessä.

Humanistiset arvot sisäistänyt ihminen ei iloitse poliittisen kommentaattorin salamurhasta.

Vertailukohtien löytäminen tämän päivän poliittiselle kulttuurille vaatii paluuta maan lähihisto­rian pimeimpiin vuosiin, mccarthyismista kansalaisoikeustaistelun kiivaimpiin vuosiin 1950–1960-luvuilla. Senaattori Joseph McCarthy johti 1950-luvulla mittavia kommunistivainoja.

Aikakautta leimasivat räikeät perustuslain louk­kaukset, solvaukset ja katteettomat syytökset sekä virkavallan käyttäminen poliittisia vastustajia vastaan. Sitä leimasivat myös poliittiset murhat, kuten lukuisten kansalaisoikeusaktivistien ampuminen, Martin Luther King Jr. tunnetuimpana esimerkkinä.

Myöhempi vastareaktio ruokki myös äärivasemmiston radikalisoitumista, mikä johti Weather Undergroundin ja Symbionese Liberation Armyn kaltaisten terroristijärjestöjen esiinmarssiin.

1960-luvun lopulle tultaessa Yhdysvallat näytti natisevan liitoksistaan. Tämä yhteiskunnallisten jännitteiden ja kriisien aika oli myös aikakausi, jota monet amerikkalaiset nykyisen poliittisen vallan edustajista sen tukijoihin katsovat nostalgisesti, viestien punaisilla lippiksillään kaipuustaan menneeseen.

Alle puolet amerikkalaisista sanoo olevansa hyvin tyytyväisiä elämäänsä. Varsinkin nuoret amerikkalaiset ovat erittäin onnettomia. Historiallisen vaurauden ja talouskasvun aikakaudella talous ei selitä kaikkea tyytymättömyyttä.

Pandemian ruokkima syrjäytyminen, työelämän nopeat muutokset ja sosiaalinen media ovat osaltaan vahvistaneet häiriintynyttä poliittista kulttuuria. Raivosta on tullut itseään ruokkiva kulttuurinen ikiliikkuja, joka puskee raivon politiikan tuottajat ja kuluttajat yhä pahempaan vimmaan.

Lopputulos on toiseuttava poliittinen kulttuuri, joka hälyttävän usein kyseenalaistaa poliittisesti eri mieltä olevien perustuslailliset oikeudet ja jopa ihmisyyden. Tilanteesta tekee poikkeuksellisen vaarallisen se, että kansakunnan rauhoittamisen sijaan korkein poliittinen johto ruokkii ja johtaa raivoa.