Poliittinen väkivalta lisääntyy

”Väkivalta on yhtä amerikkalaista kuin kirsikkapiirakka”.

Radikaaliliike Mustien panttereiden H. Rap Brownin lausunto 1960-luvulta on valitettavan ajaton. Samassa hengessä voisi sanoa, että poliittinen väkivalta on yhtä amerikkalaista kuin perustuslaki.

Konservatiivisen kommentaattorin ja aktivistin Charlie Kirkin murha on vain yksi osa viime vuosien poliittisten murhien ja murhayritysten aaltoa. Veriteosta teki poikkeuksellisen hätkähdyttävän Kirkin tunnettuus sekä tuhannet silminnäkijät ja videot.

Kirk tarjosi sekoituksen vanhakantaista arvokonservatismia, provokaatiota ja trumpismia. Väittelijänä hän oli taitava, organisaattorina ensiluokkainen. Kirk oli pitkälti vastuussa Donald Trumpin yllättävästä menestyksestä nuorten miesäänestäjien parissa.

Pelkään, että tulevaisuudessa poliittisen väkivallan uhrien määrä vain kasvaa.

Poliittinen väkivalta Yhdysvalloissa leimahtaa dramaattisten yhteiskunnallisten muutosten aikoina.

Yhdysvallat syntyi poliittisen väkivallan tuloksena. Ison-Britannian kuninkaan toimia vastustaneet bostonilaiset sysäsivät käyntiin Yhdysvaltojen vallankumouksen.

1850-luvulla kiista orjuudesta kärjistyi väkivallaksi ja lopulta sisällissodaksi. Sodan jälkeisellä jälleenrakennuksen aikakaudella tuhannet ihmiset kuolivat, kun Ku Klux Klan ja valkoiset liberaalit sekä afroamerikkalaiset taistelivat demokratian tulevaisuudesta Yhdysvaltojen eteläosissa.

1800–1900 lukujen taitteessa työväenliikkeen radikaaleimmat anarkistit ja kommunistit turvautuivat jopa pommeihin tapellessaan työnantajien palkkaamia asemiehiä, valtiota ja kapitalismia vastaan.

Anarkisti Leon Czolgosz ampui presidentti William McKinleyn vuonna 1901. Wall Streetin pommi-isku vuonna 1920 tappoi liki 40 ja haavoitti satoja. Organisoiduissa taisteluissa kaivosmiesten sekä kaivosfirmojen ja virkavallan välillä kuoli kymmeniä ihmisiä Ludlow’n, Coloradon ja West Virginian kaivosseuduilla.

Toisen maailmansodan jälkeisten vuosikymmenten kansalaisoikeusliikehdintä johti kymmeniin kuolonuhreihin, kun Ku Klux Klan ja muut rasistit pommittivat kirkkoja ja koteja sekä murhasivat aktivisteja. Martin Luther King, Jr. oli uhreista tunnetuin.

Vietnamin sotaa, rasismia ja kapitalismia vastustaneissa protestiliikkeissä radikalisoitui satoja aktivisteja. Muun muassa Weather Undergroundin ja Symbionese Liberation Armyn terroristiliikkeet syntyivät. 1970-luvulla Yhdysvalloissa tapahtui liki 1 500 terrori-iskua, joissa kuoli yli 180 ihmistä.

Viime vuosina poliittinen väkivalta on jälleen lisääntynyt. Bernie Sandersin kannattaja ampui republikaanien kongressiedustajaa Steve Scalisea ja kolmea muuta vuonna 2017.

Presidentti Trump yllytti kannattajansa väkivaltaiseen yritykseen kumota amerikkalainen demokratia tammikuussa 2021.

Nancy Pelosin aviomies yritettiin murhata vuonna 2022.

Trump yritettiin tappaa viime vuonna kahdesti.

Minnesotalainen demokraattipoliitikko Melissa Hortman ja hänen aviomiehensä ammuttiin kuoliaiksi kuluvan vuoden kesällä, ja Pennsylvanian kuvernööri Josh Shapiron kotiin iskettiin polttopullolla. Tappouhkaukset ovat liian yleisiä edes listattavaksi.

Tilanteesta tekee vieläkin järkyttävämmän väkivallalle naureskelu ja uhrien pilkkaaminen tyyliin ”sai mitä ansaitsikin”. Kahtiajaon retoriikka ja toisin politiikasta ajattelevien solvaaminen on levinnyt somen katuojista aina Valkoiseen taloon asti.

Väkivaltaisia aikakausia leimaa yhteiskunnallinen murros.

1800–1900-lukujen taitteessa mittava teollistuminen, kaupungistuminen, ja ei-protestanttinen maahanmuutto mullistivat yhteiskunnan. Kansalaisoikeusliike, suurten ikäluokkien esiinmarssi ja Vietnamin sota jakoivat yhteiskuntaa 1950–1970-luvuilla.

Nykyään maahanmuutto hätyyttelee ennätyksiä, tuloerot kasvavat, globalisaatio ja teknologia muuttavat taloutta ja yleinen epävarmuus kasvaa. Kaikki tämä ruokkii pelkoa, joka purkautuu raivona. Kyyniset poliitikot kanavoivat negatiivista energiaa ääniksi ja vallaksi.

Valtaosa äänestäjistä reagoi ärsykkeisiin ja konkreettisiin oman elämänsä tapahtumiin. Ongelmien juurisyiden vatvominen ei ole poliittisesti läheskään yhtä tehokasta vaaliuurnilla. Kysykää vaikka demokraateilta.

Amerikkalainen politiikka on vakavasti sairas. Toinen pääpuolue on demonisoinut vastustajansa niin totaalisesti, että jotkut sen jäsenet ovat valmiita kuoppaamaan jopa perustuslain pitääkseen oman miehen ja puolueen vallassa.

Edes nimekkäiden ihmisten poliittiset murhat eivät saa kaikkia pysähtymään, vetämään henkeä, ja miettimään sanojensa vaikutuksia. Todisteiden valossa on vaikea uskoa tilanteen paranevan lähitulevaisuudessa.

Jossain vaiheessa tulevaisuutta amerikkalaiset katsovat 2020-lukua ja ihmettelevät, mikä maata oikein vaivasi näinä hulluina vuosina. He kummastelevat aikakauden kulttuuria kuten omat opiskelijani 1960–70-lukuja.

Viileän järjen aika ei ole vielä ovella. Pelkään tilanteen muuttuvan pahemmaksi ennen kun se paranee. Uskoa Yhdysvaltojen tulevaisuuteen koetellaan nyt yhtä kovalla kädellä kuin 1960–1970-luvuilla.