Siniset kaupungit vastaan punainen maaseutu

Kun katsoo tarkasti Yhdysvaltojen sinipunaista vaalikarttaa, se osoittaa vanhan asetelman rannikon ja sisämaan vastakkainasettelusta turhan yksinkertaistetuksi. Kyseessä on ennemmin kamppailu demokraattien kaupunkien ja republikaanien maaseudun välillä.

Tutkijat Suzanne Mettler ja Trevor E. Brown analysoivat tuoreessa kirjassan Rural Versus Urban: The Growing Divide That Threatens Democracy vastakkainasettelun syntyä ja sen vaikutusta amerikkalaiseen politiikkaan ja yhteiskuntaan. 

Vielä 1990-luvun alussa erot maaseudun ja kaupunkien äänestyskäyttäytymisessä olivat pieniä. Vuoden 1992 presidentinvaaleissa voittaja Bill Clinton oli vain kaksi prosenttiyksikköä suositumpi kaupungeissa kuin maaseudulla. 

Viime vaaleissa Donald Trump voitti maaseudun 20 prosenttiyksiköllä. Vahvan agraarisessa Pohjois-Alabamassa Trump sai 81 prosenttia äänistä.

Historiallisesti amerikkalaiset maanviljelijät ja maaseutujen asukkaat eivät ole olleet automaattisesti konservatiivisia. 1800–1900-lukujen taitteessa vasemmistolainen progressiivinen liike oli erittäin voimakas maaseudulla. Demokraattipresidentti Franklin Delano Rooseveltin New Deal -ohjelma sai useimpien maanviljelijöiden vankan tuen.

Maaseutu oli monilta osin demokraattinen aina 1990-luvulle saakka. Vuosikymmenen kuluessa maaseutu liukui tasaisesti oikealle ja nykyisin se on republikaanisen puolueen vankinta kannatusaluetta.

Tutkijat Mettler ja Brown painottavat Pohjois-Amerikan vapaakauppasopimuksen eli NAFTA:n merkitystä muutoksessa. Bill Clintonin osoittauduttua vankaksi vapaakaupan tukijaksi maaseutu menetti luottamuksensa demokraatteihin. 

Iso osa amerikkalaisesta teollisuudesta sijaitsee maaseudulla tai pikkukaupungeissa. Miljoonat maaseudun duunarit todistivat alueidensa parhaiden tehtaiden muuttavan Meksikoon demokraattisen presidentin allekirjoittaman lain vuoksi.

Maaseudun ja pikkukaupunkien ahdingon syvetessä demokraatit puhuivat ympäristöstä ja vaihtoehtoisesta energiasta. Nousevien bensan hintojen iskiessä pienituloisiin ja autoriippuvaisiin syrjäseutujen asukkaisiin puheet tuulimyllyistä ja energiaveroista vakuuttivat maaseudun siitä, että demokraatit olivat unohtaneet heidät. 

Kaupunkien ja lähiöiden hyvätuloisten ammattilaisten liukuessa yhä vankemmin demokraattien riveihin maaseutu koki olevansa kuin unohdettu ja kaltoin kohdeltu ex-puoliso. 

Maaseudun asukkaiden mielikuvissa elitistiset ja maaseudun hylänneet demokraatit ovat yhä useammin syrjäyttäneet ahneet pankkiirit ja korporaatiot yhteiskunnan pahiksina. Demokraatit katsovat kaupunkien ulkopuolista Amerikkaa nenänvarttaan pitkin. Republikaaninen populismi sentään puhuu heidän kaltaisilleen ihmisille heidän kielellään.

Aselainsäädännön, rodullisten asenteiden ja terveydenhoidon kaltaisissa kysymyksissä tutkijat näkivät uskottua pienempiä eroja maaseudun ja kaupunkien välillä. Myytit rasistisista, ase kädessä ja Raamattu toisessa vaahtoavista junteista ovat liioiteltuja. 

Kaupunkien ja maaseudun väliset erot ovat mielikuvissa suurempia kuin todellisuudessa. Mielikuvat ja asenteet ovat joka tapauksessa synnyttäneet syvän poliittisen jakolinjan, joka tutkijoiden mukaan voi vaarantaa jopa amerikkalaisen demokratian. 

Amerikkalainen vaalijärjestelmä ja perustuslaki suosivat maaseutua kaupunkien kustannuksella. Kaliforniassa on yli 39 miljoonaa asukasta ja Wyomingissa 587 000. Molemmilla osavaltioilla on kaksi senaattoria. 

Osavaltioiden tasa-arvo senaatissa on osa amerikkalaisen perustuslain ja poliittisen ajattelun kivijalkaa. Sen muuttaminen on mahdotonta – ja hyvästä syystä. Silti, niin kauan kuin toinen pääpuolue hallitsee maaseutua ja sen myötä maaseutuvoittoisia osavaltioita, poliittinen epätasapaino murentaa Yhdysvaltojen poliittista kulttuuria, tutkijat varoittavat. 

Kaikki kirjan argumentit eivät ole uusia, mutta Mettler ja Brown tarjoavat väitteidensä tueksi runsaasti vankkaa dataa. 

Demokratia toimii paremmin kun eri leirit tuntevat toisensa ja keskustelevat keskenään. Fyysinen etäisyys kaupunkien ja maaseudun välillä vaikeuttaa kommunikointia. Sosiaalisen median luonteesta johtuen siitä ei ole yhdistäjäksi.

Demokraattien on pakko sijoittaa aikaa, rahaa ja huomiota amerikkalaiseen maaseutuun demokratian turvaamiseksi. Pelkkä viestin muokkaaminen ei ole kylliksi. Puolueen on satsattava paikallisiin koneistoihin ja tehtävä itsensä tutuksi ihmisille heidän arjessaan, tutkijat kiteyttävät.