Lapin malmilöydöt: Kaivoskunnille kuuluu osa kaivosten tuotosta
Lapista on jälleen kuultu uutisia malmilöydöistä. Lapin ihmisiä uutiset eivät ole isommin yllättäneet. Meillä kotona kaivoksista puhuttiin paljon jo lapsuudessani. Äiti muisteli usein Petsamoa, jossa oli ollut nuorena tyttönä ravintolassa töissä. Isällä taas oli varma käsitys siitä, että malmeja on paljon piilossa myös Lapin maaperässä.
”Kun malmeja on löytynyt sekä Kuolan alueelta että Ruotsin puolelta Norrbottenista, löytyy niitä Lapistakin, kunhan vain kunnolla etsitään”, isä toisteli.
Käsitys oli oikea. Malminetsintää lisättiin ja Rautaruukilla oli muutamia kaivoksia toiminnassa Lapissa jo 1960- ja 1970-luvuilla. Lapin kannalta käänteentekevää oli malminetsintää harrastaneen sukeltaja Martti Matilaisen löytämä kromikivi, joka johti Elijärven kromikaivoksen perustamiseen Keminmaassa.
Silloisen valtionyhtiön Outokummun hallintoneuvosto teki 1970-luvun alussa päätöksen siitä, että Elijärven kromia käyttävä ruostumattoman teräksen tehdas perustetaan Poriin.
Lapissa päätöstä pidettiin siirtomaaherrojen touhuna. Syntyi terästehdaspuolueen nimen saanut kansanliike, joka pani karvalakit päähän ja lähti Helsinkiin päättäjiä kovistelemaan. Vuosien kova painostus ja vetoaminen myös presidentti Urho Kekkoseen tuotti lopulta tuloksen vuonna 1973, jolloin jaloterästehdas päätettiin sijoittaa Tornioon.
Sijoituspäätös on osoittautunut oikeaksi, sillä kaivoksen ja vientisataman läheisyys ovat antaneet Tornion tehtaalle kilpailuedun muihin jaloteräksen tuottajiin verrattuna.
Vielä Tornion terästehdaskamppailun aikoihin poliittisilla päättäjillä oli sanansa sanottavana valtionyhtiöiden toimintaan. 1990-luvun alussa levinnyt uusliberalismi muutti tilanteen. Opin mukaisesti valtionyhtiöitä ruvettiin privatisoimaan. Yksityistäminen koski myös metallien valmistamista ja kaivostoimintaa harjoittaneita Rautaruukkia sekä Outokumpua. Kaivostoimintaa alettiin pitää vanhanaikaisena ja siihen satsaaminen hiipui.
Viimeisin kaivostoimintaan liittyvä valtion osakkeiden myynti tapahtui 2007, jolloin Matti Vanhasen hallitus myi valtion hallussa olleet Kemira GrowHow’n osakkeet 208 miljoonalla eurolla lannoitealan jätille Yaralle. Kaupan myötä Siilinjärven fosfaattikaivos ja Savukoskella sijaitseva Soklin fosfaattiesiintymä siirtyivät norjalaisyhtiön omistukseen.
Myyntipäätös tapahtui aikana, jolloin ruoantuotannon tarve kasvaa ja lannoitteiden kysyntä maailmassa lisääntyy.
Lapissa ollaan nyt siinä tilanteessa, että Sodankylässä kultaa kaivaa ruotsalainen Lappland Gold Miners. Kittilässä Euroopan suurinta kultakaivosta pyörittää kanadalainen Agnico-Eagle. Sodankylässä rakenteilla oleva Kevitsan kaivos on puolestaan kanadalaisen First Quantumin omistuksessa.
Esillä on myös kanadalaisen Northland Resourcesin Hannukaisen kaivoshanke Kolarissa. Ranualla taas on herännyt uudestaan toive Suhangon kaivoksesta. Esiintymää tutkii eteläafrikkalaisen Gold Fieldsin pääosin omistama tytäryhtiö Arctic Platinium.
Viimeisin uutinen koskee Sodankylän Sakatin nikkeli- ja kupariesiintymää, jota tutkii brittiläinen Anglo-American. Jättihanke on herättänyt Lapissa ristiriitaisia tuntoja. Osa malmiesiintymästä on Natura-alueella ja luontoväki on noussut vastustamaan jyrkästi koko kaivosta.
Monien kaivostoimintaa kannattavienkin mieltä kaihertaa se, että Lapin malmivarat ja sitä myöten kaivosten voitot ovat siirtymässä ulkomaalaisyhtiöille ja niiden omistajille. Pelätään myös, että kaivosbuumin kasvaessa ulkomaiset yhtiöt ryhtyvät tuomaan Lapin kaivoksiin ulkomaalaista halpatyövoimaa.
Nyt nähdään, että valtionyhtiöiden irtaantuminen kaivostoiminnasta ja niiden yksityistäminen olivat virheitä. Ruotsi ei ole samaan sortunut, se on pitänyt kaivosjätti LKAB:n kokonaan valtion omistuksessa. Norjassa ei edes harkittu Pohjanmereltä löytyneiden öljy- ja kaasuvarojen antamista ulkomaalaisille. Niitä hyödyntämään perustettiin valtionyhtiö Statoil ja porausluvat annettiin norjalaisille Norsk Hydrolle ja Saga Petroleumille.
Kaivostoiminta vaatii suuria pääomasijoituksia eikä uuden valtiollisen kaivosyhtiön perustaminen taida Suomessa hevin onnistua. Kaivoskunnille voidaan kuitenkin turvata nykyistä suurempi osuus kaivosten tuotoista.
Nyt kaivoskunnat saavat tyytyä kiinteistöveroon, jota peritään vain kaivoksen kiinteistöistä. Kittilän kunta sai Suurkuusikon kaivoksesta kiinteistöveroa viime vuonna vain parisataatuhatta euroa.
Kunnat toki hyötyvät paikallisen väen saamista kaivostyöpaikoista verotulojen kasvuna. Myös pienehkö osa valtion perimästä yritysverosta ohjataan kunnille.
Kunnat joutuvat kuitenkin myös satsaamaan kaivoshankkeisiin paljon voimavarojaan. Toimia vaaditaan jo malmien etsintävaiheessa, kun kaivos on vielä kaukainen haave. Kun näköala kaivostoiminnasta syntyy, kunnalla on edessään vaativa kaavoitustyö.
Kunta joutuu rakentamaan myös asuntoja muualta kaivokselle töihin siirtyville työntekijöille ja näiden perheille. Kuntien pitää satsata myös esimerkiksi työterveyshuoltoon, päiväkoteihin, nuoriso- ja kulttuuritiloihin sekä palo- ja pelastustoimeen.
Kaivostoiminnan aikanaan loppuessa kunnalla on edessään suljettujen kaivosten jälkihoito, joka jatkuu niin kauan kuin maapallo on olemassa.
Uuden kaivoslain mukaan maanomistaja saa 0,15 prosenttia kaivetun malmin arvosta louhintamaksuna. Ruotsissa louhintamaksu on isompi eli 0,2 prosenttia, josta valtio saa 0,015 prosentin osuuden.
Eduskunnan käsitellessä uutta kaivoslakia vuonna 2010 tein lakialoitteen, jossa esitin kaivoskunnille kymmenen prosentin osuutta maanomistajalle menevästä louhintamaksusta. Eduskunnan enemmistö ei tuolloin ollut siihen valmis.
Kaivoskuntien louhintamaksuosuuteen on syytä palata. Muutoin ainakin Lapissa vahvistuu käsitys siirtomaakomennon paluusta. Ja jopa vielä krouvimpana kuin mitä se oli silloin, kun terästehtaan saamisesta Lappiin taisteltiin.
Kuvitus Outi Kainiemi