Paremmat päivät tulevat

Pääkirjoitus: Sana velvollisuus ehti melkein poistua suomen kielestä. Nyt sen sisältö on jälleen tarpeen, kirjoittaa toimituspäällikkö Jussi Eronen.

Profiilikuva
pääkirjoitus
Teksti
Jussi Eronen

Sukupolvelleni sana resilienssi, vastoinkäymisten sietäminen ja niistä selviäminen, on tarkoittanut lähinnä kykyä pysyä tyynenä yt-neuvotteluissa, jotka toistuvat kuin meren aallot.

Onneksi esimerkiksi sotaa ei ole tarvinnut pelätä. Poikkeusolotkin olivat tuntematon käsite maaliskuun puoliväliin asti.

Sana velvollisuus puolestaan on lähes poistunut suomen kielestä viime vuosikymmeninä.

Se näkyy enää ase- ja oppivelvollisuuden kaltaisissa ilmauksissa, mutta nyt tuon sanan sisältöä tarvitaan jälleen. On tehtävä asioita, joihin ei olisi lainkaan motivaatiota tai joita ei edes haluaisi tehdä lainkaan. Tämä tuntuu uudelta polvelle, jolle koulu on ollut kurssitarjotin, täynnä kiinnostavia paloja poimittavaksi. Töissäkin on kysytty, sytyttäisikö tämä projekti juuri sinua.

 

Kuningatar Elisabet puhui pandemiasta briteille ja Kansainyhteisölle.

Viesti oli silti koko ihmiskunnalle.

”Toivon, että tulevien vuosien aikana voimme olla ylpeitä siitä, miten otimme tämän haasteen vastaan.” Hän toivoi myös, että itsekuri ja toisista välittäminen kestävät yhä arvoina.

Suomessa välittämisestä ja tilanteen huippunopeista ratkaisuyrityksistä on sadoittain hyviä esimerkkejä. Jalkapalloseura ryhtyy vanhusten ruokakassien jakelijaksi, suksivoidevalmistaja vaihtaa käsidesin tuottajaksi, kunnan kirjastonhoitaja siirtyy epidemia-aseman it-töihin, arkeologi ottaa vastaan virusta koskevaan neuvontapuhelimeen tulevia yhteydenottoja.

 

Talous pysähtyi äkkijarrutuksella, mutta samaan aikaan lisääntyi luovuus. Kuntosali ryhtyi kuljettamaan kuntopyöriä koteihin, fine dining -ravintolasta tuli kuljetuskeittiö, opettajan oli omaksuttava videopuhelut.

Ne, joille jäi töitä, keskittyvät oleelliseen.

Kun matkustaminen päättyi, jäivät myös työreissut, joilla tehdään muutakin kuin töitä. Esimerkiksi ortopedien koulutus Levillä tai Itävallan Alpeilla oli vanha normaali, nyt se kuulostaa monen korvissa oudolta ja kaukaiselta.

Pakon edessä on tehty valtava etätyön tuottavuusloikka, joka muuttaa pysyvästi monia käytäntöjä.

Kokoukset lyhenevät. Syntyy uusia verkostoja. Läppärin ruudulle ilmestyy työpaikan sisältä uusia tuttavuuksia, jotka ehdottavat uusia yhteistyön tapoja ja vanhan liiketoiminnan kehittämistä.

 

Vaikeana aikana harkintakyky näkyy yhä selvemmin ja kauemmas.

Kun vauhkot levittävät somessa paniikkia tai valeuutisia, myös ihmiset, joiden arvostelukykyyn voi luottaa, nousevat esiin kuin kallio.

Harkintakyvyn pohjana on aina jokaisen yksilön toimintakyky. Pääsiäispyhät tarjoavat useimmille mahdollisuuden sen huoltoon: ulkoiluun, yhteydenpitoon etänä, hiljentymiseen.

Entinen esimieheni Merja Ylä-Anttila tapasi aina sanoa silloisen työpaikkani tukalissa tilanteissa, että ”ei ole nousematonta päivää”.

Niin se on nytkin.

 

Kirjoittaja Jussi Eronen on Suomen Kuvalehden toimituspäällikkö.