Pois omalta hiekkalaatikolta

Presidentti Sauli Niinistön käynnistämät Kultaranta-keskustelut ovat kehittyneet viime vuosina kohti kansainvälisen tason ulko- ja turvallisuuspoliittista foorumia.

Vielä kymmenisen vuotta sitten oli tapana, että presidentin kesäasunnon maisemissa vietettiin kaksi päivää keskustellen lähinnä kotimaisessa seurassa. Joskus vieraita saattoi saapua muualtakin, mutta usein melko läheltä – esimerkiksi muista Pohjoismaista.

Alexander Stubbin kaudella tapahtuma on kokenut muodonmuutoksen. Ensimmäisenä päivänä keskustellaan nykyään englanniksi. Keskusteluttajiksi vaikuttavat kelpaavan vain kansainvälisten tiedotusvälineiden tähtitoimittajat.

Vieraatkin ovat huipputasoa. Tänä vuonna Naantaliin saapuivat esimerkiksi Kenian presidentti William Ruto, Intian ulkoministeri S. Jaishankar ja Arabiemiraattien hallituksessa istuva Lana Nusseibeh, josta on spekuloitu mustaa hevosta YK:n pääsihteerikilpaan.

Toisena päivänä pohdinnat jatkuivat suomeksi, kotimaisessa porukassa.

Kyynikot halusivat nähdä Kultarannan arvovieraat merkkinä siitä, ketä Suomessa pitää nyt miellyttää.

Suomi hakee YK:n vaikutusvaltaisen turvallisuusneuvoston vaihtuvaksi jäseneksi vuosille 2029–2030. Kampanja käynnistettiin virallisesti viime viikolla New Yorkissa.

Edellinen yritys päättyi karvaaseen tappioon lokakuussa 2012, kun Suomen päihitti äänestyksessä piskuinen Luxemburg. 

Suomi on ollut turvallisuusneuvoston jäsen kahdesti, viimeksi vuosina 1989–1990.

Vaikka ulkoministeri Elina Valtonen (kok) piti Kultarannassa myös Suomen jäsenyyspyrkimystä esillä, ei Stubbin vierasvalintoja voi sillä selittää.

Tällä hetkellä näyttää siltä, ettei paikasta ylipäänsä ole tulossa kummoista kilpailua. Suomi kuuluu YK-äänestyksissä Länsi-Eurooppa ja muut maat -nimiseen ryhmään (Western European and Others Group), josta turvallisuusneuvostoon valitaan kullekin kaksivuotiskaudelle kaksi vaihtuvaa jäsentä.

Suomen lisäksi Australia on ilmoittanut tavoittelevansa jäsenyyttä samaan aikaan. Ryhmään kuuluvat Saksa ja Turkki taas ovat kertoneet tähyävänsä toisille vuosille.

Vaikka mikään ei ole vielä varmaa, on mahdollista, että ehdokkaita on lopulta yhtä paljon kuin paikkojakin.

Kultarannan vieraskattausta onkin helpompi ymmärtää, kun katsoo, missä Stubb on viime vuosina vieraillut ja mistä hän on puhunut.

Yhteyksiä esimerkiksi Intian, Kenian ja Persianlahden arabivaltioiden kaltaisiin maihin on pyritty rakentamaan myös siksi, että maailman valtatasapaino on keikahtamassa.

Stubb toisti viime syksynä ilmestyneessä kirjassaan Vallan kolmio – Murroksen aikakausi ja maailmanjärjestyksen tulevaisuus (Otava) ajatusta niin kutsutun globaalin etelän roolista tulevan maailmanjärjestyksen ratkaisijana.

Kun Yhdysvallat vähentää rooliaan, valitsevatko Intian, Kenian ja Arabiemiraattien kaltaiset maat katsoa idän vai Euroopan suuntaan? Mistä ne hakevat kumppanuuksia?

Maiden joukko on tuskin valikoitunut vahingossa. Kun Yhdysvaltain presidentti Donald Trump osallistuu tällä viikolla G7-huippukokoukseen Ranskan Evianissa, hän tapaa presidentti Emmanuel Macronin lisäksi kahden kesken Qatarin, Arabiemiraattien, Egyptin ja Intian johtajat.

Keniankin edustajat on kutsuttu kokoukseen, vaikkei maa kuulukaan G7-ryhmään. Kokouksesta onkin ennakoitu niin kutsuttujen keskivaltojen (”middle powers”) hetkeä. Nämä maat pyrkivät ottamaan maailmanpolitiikan näyttämöllä nyt kokoaan isomman roolin.

Suurvaltakilpailun kiristyessä niillä on myös edessään valinta: kilpailla keskenään suurten suosiosta vai liittoutua ja tehdä enemmän yhdessä.

Siksi myös suomalaisten on syytä vaihtaa näiden maiden edustajien kanssa tietoa ja näkemyksiä.

Jos Suomi syksyllä 2028 valitaan YK:n turvallisuusneuvoston vaihtuvaksi jäseneksi, on edessä paljon työtä.

Suomi nousee silloin vaikutusvaltaiseen asemaan – maaksi, jonka kanssa kaikki haluavat puhua. Toisaalta Suomen ulkopolitiikka nousee myös kaikkien arvioitavaksi ja pällisteltäväksi. Silloin nähdään, ovatko puheet ja teot todella linjassa keskenään.

Ehkä seuraavien vuosien Kultaranta-keskustelut voisivat testata tätä. Mitä jos ulkomaiset toimittajat eivät haastattelisi ulkomaisia ministereitä ja asiantuntijoita, vaan ennen kaikkea suomalaisia päätöksentekijöitä? Kestäisivätkö he prässin?

Ja entä jos suomalaiset toimittajat pantaisiinkin haastattelemaan kansainvälisiä arvovieraita tai analyytikkoja – ja kaivamaan näin uudenlaisia näkökulmia esiin? Tällöin ulkopoliittinen asiantuntijakeskustelu ei kehystyisi aina englanninkielisen laatulehdistön maailmankuvan mukaiseksi.

Heitän ehdotuksen puoliksi vitsillä, mutta vain puoliksi. Kansainvälisen tason ulko- ja turvallisuuspoliittinen keskustelu ei tarkoita sitä, että ulkomaalaiset rahdataan Suomeen keskustelemaan ja verkostoitumaan keskenään – samalla kun suomalaiset jatkavat leikkejään omassa, irrallisessa hiekkalaatikossaan.

Kultaranta-keskustelut ovat viime vuosina laajentaneet suomalaista ulko- ja turvallisuuspoliittista keskustelukulttuuria ja näyttäneet, että Suomessa on hyvä kuulla myös ulkomaisia näkökulmia.

Kun on tähän saakka päästy, ehkä siilot olisi hyvä purkaa loppuun asti.

Robert Sundman on Suomen Kuvalehden politiikan toimittaja, joka on osallistunut Kultaranta-keskusteluihin Niinistön ja Stubbin presidenttikausilla. Hän seuraa politiikan lisäksi mielellään myös nykykulttuuria ja mediaa.