Ei mitään nähtävää
Monissa maissa julkisen palvelun mediaa on leikattu oikeistopopulistien ja talousliberaalien yhteistyöllä. Samat voimat ovat liikkeellä Suomessa, kirjoittaa Anu Koivunen.
Hallitus on antanut esityksen Yle-lain muuttamiseksi siten, että jatkossa Yle voisi julkaista tekstimuotoista sisältöä pääsääntöisesti vain tv- ja radio-ohjelmiin liittyen. Esitys antaa ymmärtää, että kyse on teknisestä muutoksesta, jolla julkisen palvelun tehtävä muokataan EU:n valtiontukisääntelyn mukaiseksi.
Hallinnolliseen ja tekniseen kieleen verhoutuu merkittävä viestintäpoliittinen konflikti. Lakiuudistus on seurausta Medialiiton komissiolle tekemästä kantelusta, ja sitä varjostaa uhkavaatimus: jos uudistettu laki ei tyydytä, Medialiitto jatkaa kanteluprosessia.
Vaikka esitys puhuu tekstimuotoisten sisältöjen säätelemisestä, kyse on Ylen tulevaisuudesta. Nykyisessä mediatodellisuudessa kaikki viestintätavat sekoittuvat ja niiden erottaminen tarkoittaisi paluuta analogiseen aikaan. Medialiiton tavoitteena ei ole vain ilmaisumuodon vaan myös Ylen sisältöjen rajoittaminen.
Yle on ollut asiassa hiljaa, ja toimitusjohtaja Merja Ylä-Anttila on julkisuudessa vähätellyt muutoksen merkitystä. Hallituksen esitystä on valmisteltu kaikkia eduskuntapuolueita kuullen, ja ilmeisesti sen odotetaan menevän läpi sellaisenaan.
Täällä ei ole mitään nähtävää -kieli kätkee ratkaisun linjavalinnat: tarkastellaanko viestintäpolitiikkaa liiketoiminnallisena vai kansalaisten tasa-arvoista tiedonsaantia koskevana kysymyksenä? Onko maksuttomalla informaatiolla erityisasema demokratiassa vai nähdäänkö se yhtenä hyödykkeenä muiden joukossa?
Nyt lakiuudistusta ohjaa komission kilpailupääosaston tulkinta siitä, mikä on yleisradiotoimintaa, ei niin sanottu Amsterdamin pöytäkirja tai komission linjaus. Nämä asettavat keskiöön ”jokaisen yhteiskunnan demokraattiset, yhteiskunnalliset ja kulttuuriset tarpeet”.
Monissa maissa julkisen palvelun mediaa on leikattu oikeistopopulistien ja talousliberaalien yhteistyöllä. Samat voimat ovat Suomessakin liikkeellä, mutta kysymys on epäpolitisoitu ja sitä sovitellaan kabineteissa ilman kansalaisia.
Lopputulos on kuitenkin sama: kansalaisten viestinnällinen epätasa-arvo lisääntyy, kun koulutetut ja hyvätuloiset maksavat premium-sisällöistä ja muille jää se, mitä maksutta saa.