Toden tuntu haastaa lukijan

Profiilikuva
Kolumni
Teksti
Pirjo Hiidenmaa
Kirjoittaja on tietokirjallisuuden professori Helsingin yliopistossa.

Tämä on ilmaisnäyte SK:n maksullisesta sisällöstä

Kuuntelen kävellessäni äänikirjoja, tällä kertaa menossa on Elin Cullhedin kirja Euforia. Romaani Sylvia Plathista (suom. Laura Kulmala).

Kirjan alussa lukijaa opastetaan lukemaan kirjaa kaunokirjallisena tekstinä, ei elämäkertana. Tapahtumat ja hahmot on tulkittava osana fiktiivistä tarinaa – biofiktiota – vaikka niillä olisikin tosielämän vastineet.

Kirjan päähenkilö on nimeltään Sylvia Plath, ja kirja koostuu hänen monologeistaan. Luonnollisesti puhevirta on kirjailijan sepittämää, vaikka jokin katkelma olisi löydettävissä elämäkerroista, kirjeenvaihdosta tai päiväkirjoista.

Kirjassa esiintyy myös Ted Hughes -niminen henkilö muiden nimeltä mainittujen ohella. Miksi Sylvia ja Ted? Miksei Matthew ja Mary, Matti ja Maija? Tökätään todellisuutta mutta ei kuitenkaan kerrota siitä.

Kirjailija on kertonut, että teoksesta on luettavissa myös autofiktiivisiä sävyjä, päähenkilön kuvaukseen limittyy hänen omaa elämäänsä ja kirjailijantuskaansa.

Auto- ja biofiktio ovat vanhoja lajeja, vaikka nimitykset ovat putkahtaneet viime vuosina yleiseen keskusteluun. Aikaisemmin on puhuttu myös elämäkertaromaaneista, avainromaaneista ja faktiosta, fiktion ja faktan sekoituksesta.

Todellisuus on ehtymätön aarreaitta kirjailijoille, samoin lukijoille. Todellisuus ja totuus eivät ole kuitenkaan ongelmattomia kirjallisissa teoksissa.

Perinteiset tietoteokset, jotka käsittelevät rajattuja aiheita – solut, kielihistoria, jäkälät, design – ovat luonnollisesti suorassa suhteessa tosimaailmaan ja sen ilmiöihin. Ilman kirjailijaa nekään eivät synny, ja kirjailija järjestelee, jaksottelee ja antaa tekstihahmon koko teokselle, mutta tavoitteena on todellisuuden kuvaaminen luotettavasti. Jos yksi jäkälä puuttuu tai oikeiden jäkälien seassa on valejäkälä, ei puhuta fiktion ja faktan yhdistämisestä vaan virheestä, väärinkäsityksestä tai kirjailijan rajauksesta.

Toisin on muissa lajeissa. Kestosuosikit, elämäkerta­teokset, lupaavat tosipohjaisen kuvauksen, mutta kirjailijan kerrontatyyli on olennaisempi kuin jäkäläkirjassa. On valittava tuhansista dokumenteista. Dokumenttien kertoma on asetettava aikakauteen ja kulttuuriin. Jonkin yksityiskohdan voi paisuttaa suureksi, toisen kutistaa tai jättää huomiotta. Vaikka joka rivi olisi totta, ei kirja ole todellisuuden kuva. Fanikirjat, henkilökuvat ja toisen käden lähteisiin nojaavat elämäkerrat ovat vielä kauempana yksiselitteisestä totuudesta. Tosimaailmaa lähestytään kerronnan ja tulkinnan keinoin.

Kertomusmuotoiset tietokirjat (esimerkiksi Mårten Strøksnesin Merikirja) kertovat tosiasioista mutta niiden viehätys perustuu sisällön ohella kertojan taitavaan yksinpuheluun, arvottamisiin ja tulkintoihin. Tätä lajia on lukijoiden iloksi tullut viime vuosina.

Yhden tosikirjallisuuden lajin nousua en ymmärrä. True crime, rikoskirjallisuus, jossa oman aikamme hirmutekoja ja kaltoinkohteluja kerrotaan vetävään tarinatyyliin. Jättäkää oman ajan veriteot tutkijoiden tieto­teoksiin tai dekkaristien fiktiomaailmaan, ei välimuotoihin viihteeksi tai tirkistelyn kohteeksi.

Hyvään lukukokemukseen tarvitaan elämyksiä ja tunteita, mutta myös kykyä olla lukematta todeksi kaikkea. Euforia-romaaniakin kannattaa lukea etenevän kerronnan ja hyvän ajatusten kuvauksen kannalta, ei spekuloiden Plath–Hughes-avioparin suhteella ”entäs jos” -hengessä.