Hytti numero 29
Kiova–Przemyśl, elokuun loppu. Yöjuna oli täynnä kun tulimme, se on täynnä kun lähdemme. Tunnelma molemmilla asemilla sekava, hauras, harras, pelokas, urhea, tietämätön, välinpitämätön, toiveikas, surullinen.
Puramme Antin kanssa työmatkan sisältöä ja kuivalihapakettia. Juna nytkähtää, viinipullo aukeaa. Sitä ei juoda iloon eikä sitä juoda suruun, jotain sillä huuhdotaan.
Hyttiimme tulee kaksi nuorta ihmistä. Toinen heistä puhuu puhelimeen, toinen istuu sängylleen eikä ole selvästikään mielissään hytti numero 29:n seurasta.
Kysyn saanko kysyä. Nuori ihminen nyökkää. Selviää, että ystävä puhuu isoäidin kanssa, joka asuu venäläisten miehittämällä alueella. Puhelinyhteys toimii harvoin, pelko on kova. Kotikylässä ovat myös isä ja äiti, jotka ”eivät suostu lähtemään kotoaan”.
