Musta neliö, valkoinen tausta

Kirkkaus syntyy tuomalla faktat taiteen kontekstiin: tarvitaan vain editoiminen ja näyttäminen uutta taustaa vasten.

Profiilikuva
Kolumni
Teksti
Hanna Weselius
Kirjoittaja on kirjailija, taiteen tohtori ja valokuvataiteen yliopistonlehtori.

Vietin kesäkuun Skotlannissa. Paistattelin kontekstinvaihdon yltäkylläisyydessä ja ajan runsaudessa. Yhtenä sateisena päivänä nykytaiteen museossa astuin sisään pimennettyyn huoneeseen varomattomasti, lukematta ovenpielen teoskylttiä. Jokin lyhyt video, katsotaan pois, ajattelin.

Teos oli amerikkalaisen Amie Siegelin Bloodlines (2022), 82-minuuttinen elokuva luokasta, omistamisesta ja työstä. Nauliuduin tuijottamaan virtaavaa kuvaa, ja vaikka jossain vaiheessa ymmärsin, että on kulunut yli tunti, en voinut lähteä kesken teoksen, niin kuin museonäyttelyissä ihme kyllä usein tehdään.

Siegelin teos on dokumentti ilman kommentointia, musiikkia tai tekstiä. Taitavilla kamera-ajoilla liikutaan Britannian aateliskartanoiden saleissa, joissa selvästi asutaan, mutta joissa kuvausryhmän eteen tulee vain hiljaisia koiria. Kuva seuraa, kun taidekuljetusyritysten ja museoiden työntekijät nostavat mittaamattoman kalliita maalauksia seiniltä, pakkaavat ne, kuljettavat museoon, ripustavat seinille, nostavat alas, pakkaavat, kuljettavat takaisin kartanoihin ja nostavat taas seinille. Tauluista minuun katsovat aatelisten lisäksi heidän peltotyöläisensä, ratsastushevosensa ja metsästyskoiransa vuosisatojen takaa.

Kun poistuin huoneesta, olin kuin mukiloitu. Minulla oli kirkas ymmärrys siitä, miten pääoma, taide, hevoset ja koirat – ja kaikki muukin kulttuuri ja materia – rakentuvat, kertyvät ja periytyvät.