Jatkuvat kriisit syövät luottamusta
Muutaman vuoden sisällä suomalaisten arki on kulkenut kriisistä toiseen – tai jos emme nyt ole olleet aivan keskellä kriisiä, niin vähintäänkin sen naapureina. Koronapandemia piti maailmaa otteessaan kaksi vuotta, ja sen viime metreillä naapurissamme sijaitseva suurvalta päätti käynnistää sodan.
Tätä kirjoittaessani Venäjä vihjailee, että länsimaat – ehkäpä jopa Yhdysvallat – ovat vastuussa Itämeren pohjassa kulkevien kaasuputken räjähdyksistä. Saa nähdä, olivatko kyseessä todella jonkinlaiset Mainilan laukaukset. Varmaa on vain arvaamattomuus.
Nimenomaan arvaamattomuus on se, johon itse kukin on joutunut sopeutumaan. Toisille se on ollut helpompaa kuin toisille. Olemme eriarvoisia vaikkapa taloudellisen joustovaramme suhteen, mutta yhtä lailla asiaan vaikuttavat synnynnäiset persoonallisuuspiirteet, opitut tavat elää, muut elämän kriisit, asuinpaikka ja ammatti.
Kun yhteiskunta kohtaa kriisin, mitataan sen resilienssiä eli sietokykyä. Nykyaikana ei puhuta enää vain aineellisesta resilienssistä, kuten infrastruktuurin tai ruokaturvan kestävyydestä. Nopean tiedonvälityksen ja internetin aikakaudella täytyy huolehtia siitäkin, että kansalaiset kestävät hyvin kaikkia niitä valeuutisia ja muita hybridivaikuttamisen keinoja, joita eri tahot panevat liikkeelle kriisitilanteissa. Niillä on monenlaisia tarkoituksia: halutaan hämmentää ja hajottaa.
Suomalaiset ovat koulutettua kansaa, meillä on hyvä lukutaito (sen laajassa merkityksessä), ja erilaiset kyselytutkimukset näyttävät, että täällä luotetaan mediaan ja viranomaisiin suorastaan poikkeuksellisen hyvin.
Olemmeko kuitenkin yhteiskuntana liian optimistisia sen suhteen, että asiat pysyvätkin näin hyvinä?
Tuntuu nimittäin, että siirtymä koronapandemiasta suoraan Venäjän hyökkäyssotaan on ollut monelle liikaa. Ne, jotka pandemian aikana jakoivat koronadenialistista tai rokotekriittistä materiaalia, ovat nyt ryhtyneet Venäjä-mielisiksi.
He tekevät samaa, mitä he ovat tehneet jo pitkään: kiistävät Suomen viranomaisten sanomisia, levittävät erilaisia salaliittoteorioita, kieltävät ”virallisen totuuden”, kapinoivat suosituksia vastaan ja ylipäätään ovat kaikessa mahdollisessa vastahankaan.
Vain aihe on vaihtunut viruspandemiasta Ukrainan sotaan.
Olemme tottuneet ajattelemaan, että väärää tietoa vastaan pitää kamppailla oikealla tiedolla. Jos rokotteista levitetään valheita, niitä pitää kumota tutkimustiedolla. Jos koronarajoituksia kritisoidaan, niitä pitää perustella aiempaa enemmän, esittää tilastotietoa ja tutkimuksia viruksen leviämistavoista.
Koronankieltäjien muuttuminen Putinin kätyreiksi kertoo kuitenkin siitä, että oikeellisen tiedon saatavuus on lopulta kovin vaikuttamaton keino. Epäluottamus tietoon syntyy epäluottamuksesta tietoa jakaviin tahoihin. Jaettu tieto ei ole merkitsevää, vaan merkitsevää on se, kuka tiedon jakaa.
Olisi tarpeellista pystyä pureutumaan syihin, jotka synnyttävät tätä epäluottamusta instituutioita kohtaan.
Aivan erityisen tarpeellista se on nyt, kun kuljemme kriisistä toiseen. Siirtyminen suoraan pandemiasta Venäjän aiheuttamaan laaja-alaiseen kriisiin on ollut rankkaa – mutta ehkä vasta vain stressitesti.
Yhä suurempia kriisejä voi olla edessä, ja pienessä mutta kovaäänisessä kansanosassa epäluottamus tiedonjakajia kohtaan saattaa vain vahvistua.