Utopia naapurissa

Utopia on tunnetusti vaikea laji. Antiikista lähtien meidät on koulutettu odottamaan ja nauttimaan tarinoista, joissa kohdataan vaikeuksia ja haasteita.

Se, että kaikki on hyvin, ei ole kummoinenkaan kertomus: harva lukee Jumalaista näytelmää päästäkseen tutustumaan Danten kuvaukseen taivaasta.

Utopioita pidetään usein mahdottomina toteuttaa, mutta uskon löytäneeni sellaisen ihan naapurista.

Ei vaadita kuin muutaman kilometrin kävely, ja voin astua sisään kirjaston ovesta. Siellä odottaa näky, joka ei lakkaa aiheuttamasta huimausta: tuhansien eri paikoissa ja ajoissa eläneiden ihmisten huolella punnitut ja työstetyt ajatukset, kuvitelmat ja tieto yhteen paikkaan kerättynä, kaikkien saatavilla.

Voin ojentaa käteni ja uppoutua 1700-luvulla eläneen ihmisen kokemuksiin ja näkemyksiin tai tarttua Henriikk­a Tavin Remuun ja eläytyä kuvittelemaan minkälaista runoutta koira kirjoittaisi.

Se on lähimpänä todellista taikatemppua, minkä tiedän.

Kirjastosta tekee erityisen myös sattumanvaraisten kohtaamisten mahdollisuus. Sosiaalisessa mediassa tai lukuaikapalvelussa algoritmi suosittelee minulle sisältöä, jollaisesta tietää minun jo valmiiksi pitävän, mutta kirjastossa on helppo törmätä kirjaan, jota en olisi koskaan osannut itse etsiä.

Näin kävi, kun tartuin yläkoululaisena Vuosaaren kirjastossa Marie Curien elämäkertaan.

Tuolloin ei vielä julkaistu sankaritarinoita kapinal­lisille tytöille ja minun oli vaikea löytää vastausta luokan pojille, jotka julistivat, että Nobel-palkittujen miehisyys oli todiste siitä, ettei naisista ole luonnontietelijöiksi.

Sattumalta eteeni osunut kirja auttoi pukemaan sanoiksi vastalauseeni ja sai minut rakastumaan luonnontieteisiin tavalla, joka on vaikuttanut valintoihini enemmän kuin ehkä ymmärränkään.

Tätä nykyä minulla on kirjastossa lisäksi apunani mitä parhain satunnaisgeneraattori.

Viisivuotiaamme nauttii saadessaan kääntää roolimme päälaelleen ja on ottanut tavakseen valita minulle luettavaa. Hänen ansiostaan olen päätynyt lukemaan niin astrobiologiaa kuin kertomusta teini-ikäisen mopopojan seikkailuista. Kenties huimin löytö on ollut takan rakennusopas, jonka tosin myönnän selailleeni pintapuolisemmin, sillä mahdollisuuteni tulisijan muuraukseen ovat tällä hetkellä harmillisen rajatut.

Yllättävät lukukokemukset ovat virkistäneet, ilahduttaneet ja muistuttaneet siitä, miten moninainen ja kiehtova paikka ympäröivä maailma onkaan. Se on tuntunut tärkeältä ajassa, jossa julkisen keskustelun tarjoamat tulevaisuudennäkymät lupailevat usein lähinnä epävarmuutta ja dystooppista kurjuutta.

Uskon vakavissani, että julkinen kirjasto on lähim­pänä toteutunutta utopiaa, johon yksikään yhteiskunta on yltänyt. Emme silti kokoonnu torille juhlimaan kirjastolaitosta, koska arkinen toimivuus ei synnytä innostavaa draaman kaarta, joka kutsuisi huomiota puoleensa.

Kirjaston äärelle pysähtyminen voi kuitenkin tarjota mielenrauhaa maailmassa, jossa keskustelua hallitsevat epävarmuudet ja kriisit.

Siksi ehdotankin: tee vierailu lähikirjastoosi, tartu ennenlukemattomaan kirjaan ja seisahdu hetkeksi sen rauhallisen ja itseään korostamattoman hyvän äärelle, joka ympärilläsi aukeaa.