Eläin, kaunein kaikista
Kirjailijoita inspiroivat nyt eläimet. Monessa syksyn kirjassa päärooliin nousee myös luontokato.
Koira, joka ei ole lapsi
Runoilija Henriikka Tavi sai elämäänsä viisi vuotta sitten koiran. Nyt Tavi kirjoitti sekarotuisesta 13-vuotiaasta Remusta kokoelman, jossa myös Remu pääsee ääneen – ainakin välillisesti.
”Remu oli puolisoni Jaakon ja hänen entisen kumppaninsa koira. Ensikohtaaminen oli jännittävä ja jouduin huomaamaan, että minun oli hänen kanssaan kasvettava ihmisenä”, Tavi kertoo.
”Remu on erityistapaus: hän ei ole helppo. Ensimmäisen kerran Remu vaihtoi kotia ollessaan viisivuotias. Erityisesti hän on mustasukkainen – olen päässyt sisälle Remun laumaan, sillä hän on nykyisin mustasukkainen myös minusta.
Remu on ensimmäinen koirani. Runoteos on ehdottomasti siitä oire, sekä rakkaudesta että myös omasta oppimisen kokemuksestani vierauden edessä.
Lähtökohtanani oli erilaisuuden kunnioitus. Remu on kirjassa tasavertainen toinen. En halunnut laittaa koiraa puhumaan ihmiskieltä, mutta yritin etsiä muita tapoja antaa myös Remulle ääni.
Kirjoitin esimerkiksi loruja pelkästään sillä sanastolla, jonka Remu tuntee. Kokeilin myös luoda hänelle ’kirjakieltä’: tein Remun viesteille oman fontin, jossa on omat käsitemerkit esimerkiksi tassun antamiselle tai kielen lipomiselle.
Eläimistä käytetty kieli on muuttumassa. Yksi esimerkki on nykyisin paljon käytetty termi toislajisuus.
Pidän tärkeänä, että sanastoa tarkennetaan. Ihmisellä on valitettava lajityypillinen taipumus kuvitella, että muu luonto on täällä meitä varten. Tarvitaan todella iso ajattelutavan muutos. Sanavalinnat ovat kuin tienviittoja – ne auttavat näkemään laajemmin.
Kirjan toinen teema on lapsettomuus. En ajattele, että koira olisi lapsen korvike – eikä Remu sitä paitsi ole lapsi, vaan vanhus.”
Henriikka Tavi (s. 1978) on turkulaistunut runoilija, joka on palkittu muun muassa Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnolla vuonna 2007 sekä vuonna 2011 Kalevi Jäntin palkinnolla ja Yleisradion Tanssiva karhu -runopalkinnolla.
Liian herkullista lihaa
Esikoiskirjailija Iida Turpeinen tiesi useita vuosia, että hän haluaa kirjoittaa luontokadosta.
Aihe tuntui valtavalta, mutta kun Turpeinen luki Luonnontieteellisessä museossa stellerinmerilehmän luurangon esittelytekstin, hän tiesi, mistä Elolliset-kirja kertoisi. ”Oikein säpsähdin, että tässä se aihe on”, Turpeinen kertoo.
”Olin nähnyt luurangon aiemminkin, mutta vuonna 2016 perehdyin siihen tarkemmin.
Esittelyssä luki lakonisesti, että merilehmä kuoli sukupuuttoon vain 27 vuotta löytymisensä jälkeen ja että luuranko on yksi harvoista vastaavista maailmassa.
Löysin sen jälkeen saksalaisen Georg Wilhelm Stellerin päiväkirjat. Hän kartoitti merilehmän tieteellisesti Beringinsalmella vuonna 1741.
Haluan tukeutua tekstissäni vankaan todelliseen lähdeaineistoon ja nojautua siihen rakentaessani kohtauksia ja henkilöiden sisäistä maailmaa.
En tiennyt aiheesta etukäteen, joten jouduin tutkimaan sitä ja lukemaan vähintään väitöskirjan verran.
Materiaalia oli valtavasti. Saatoin kirjoittaa vaikka kuusi sivua tekstiä, josta jäi lopulta jäljelle yhden kappaleen verran julkaistavaa.
Todella työlästä!
Kirjani kertoo merilehmän luurangosta, joka matkaa ajan halki tähän päivään Helsingin luonnontieteelliseen museoon.
Itse en ole moneen vuoteen syönyt lihaa, mutta jos olisin vastaavalla tavalla autiolla saarella ilman ruokaa, totta kai söisin itsekin merilehmää – olihan sen liha kuulemma ylimaallisen herkullista.
On kuitenkin surullista, että olemme keskellä luontokatoa. Satoja eläinlajeja häviää joukostamme koko ajan.
”Hätkähdyttävää on, että ihminen on ymmärtänyt voivansa tuhota omalla toiminnallaan maapallolta kokonaisia eläinlajeja niin myöhään – vasta reilu sata vuotta sitten!”
Iida Turpeinen (s. 1987) on helsinkiläinen kirjallisuudentutkija, joka valmistelee väitöskirjaa luonnontieteiden ja kirjallisuuden risteymistä. Elolliset (S&S) on hänen esikoisromaaninsa, jossa hän seuraa stellerinmerilehmän luurankoa eri henkilöiden kautta Beringinsalmelta 1700-luvulta aina Helsinkiin 2020-luvulle.
Eläinlääkärin Trauma
Eläinlääkäri Elli Valtosen esikoiskirjassa Tainnutuskehto eläinlääkäreiden kohtaama raaka todellisuus koskettaa.
Romaani on aiheuttanut voimakkaita reaktioita lukijoissa. Kirja esittelee eläinlääkäreiden työn sotaan rinnastuvana kamppailuna maatilojen eläinten ja kaupunkien lemmikkien parissa.
Valtosella itsellään on kaksi koiraa, Kani ja Silli.
”Sanomattakin on selvää, että ne ovat molemmat huonoista oloista pelastettuja koiria – en ikimaailmassa ottaisi tahallaan teetettyä rotukoiraa lemmikiksi”, Valtonen kertoo.
”Eläinten pitämisessä on paljon ongelmia: esimerkiksi koirat ovat laumaeläimiä, mutta niitä pidetään usein yksin ja niiden mahdollisuus toteuttaa lajityypillisiä tarpeitaan jää kovin kapeaksi.
Puhumattakaan monista häkkieläimistä. On ylipäätään erikoista, että ihminen kuvittelee voivansa omistaa toisen elollisen olennon, niiden kehon ja mielen.
Tainnutuskehto on tietysti fiktiivinen teos, mutta en ole joutunut keksimään mitään, mitä tulee eläinlääkäreiden koulutukseen tai ammattiin – kunpa olisinkin!
Olen kuvannut kirjassa sitä, mitä olen nähnyt maatiloilla ja teurastamoissa. Ne ovat asioita, joista minun on ollut pakko kirjoittaa.
Väkivalta, jota olen todistanut ja johon olen joutunut osallistumaan, ei jätä minua edelleenkään rauhaan. Väkivallantekijän traumaperäinen stressihäiriö on yleinen ilmiö sotilailla ja tunnistan sen oireet itsessäni.
Ymmärsin opiskelun aikana, että eläimiä ei kannata katsoa silmiin esimerkiksi juuri ennen teurastusta tai silloin kun ei voi tehdä mitään niiden hyväksi. Mutta en ole aina voinut sivuuttaa eläinten katseita ja näen ne mielessäni yhä.
Kirjassa pohdin, miten voi elää sen kanssa, että on osallistunut siihen julmuuteen – tai ehkä ei voi. Olen tämän asian edessä todella yksin.”
Elli Valtonen (s. 1979) on helsinkiläinen väitöskirjaa eläinsuojelurikoksista tekevä eläinlääkäri. Juoneltaan fiktiivinen mutta voimakkaasti todellisuuteen pohjautuva Tainnutuskehto (Kosmos) on hänen esikoisteoksensa.
Kirjailija kesytti linnut
Kirjailija Antti Tuuri on viettänyt syksyn reissaten junalla Euroopassa. Tuurin kirjassa Lintujen kesyttäjä kulkumies saapuu taloon jalan ja aloittaa ruokapalkalla pääskysten kesyttämisen.
Vaikka pääskysistä on tullut Suomessa uhanalaisia, Tuurilla itsellään on ollut onni seurata niitä.
”Viimeksi näin pääskysiä Aix-en-Provencessa Ranskassa”, Tuuri kertoo.
”Ajatuksen kirjaan sain kymmeniä vuosia sitten Ranuan hillakarnevaaleilla. Marjat olivat jo loppuneet, joten meidät ohjattiin kylän laidalle Lohen taloon. Siellä hilloja vielä oli.
Odottelin pihalla vaimoani, joka oli sisällä sopimassa kauppoja. Se oli umpipihalla varustettu talo, jonka räystäät olivat täynnä pääskyjen pesiä. Ajattelin, että olisi hauskaa, jos lintuihin saisi jonkin kontaktin.
Myöhemmin, kun tein luontoelokuviin käsikirjoituksia, tutustuin suomalaiseen muinaiseen kansantietoon. Minua viehätti ajatus, että tarinoiden mukaan kaikilla eläimillä on oma haltijahenki, emu. Ajattelin, että siihen emuun voisin yrittää ottaa yhteyden. Eli minä olen itse se lintujen kesyttäjä!
Minulla on talo Pohjanmaalla Moikipäässä, jossa pääskysiä vielä on. Päädyissä pesivät tervapääskyt, jotka joka ilta lentävät iltalentonsa, ulkorakennuksessa haarapääskyt. On hauska kesäillan näytelmä, kun poikaset opettelevat ryhmissä lentämään.
Mutta kyllä pääskyset ovat käymässä harvinaisemmiksi. Lieneekö syynä se, että maatalous elinkeinona vähentyy koko ajan. Linnuilla ei ole ruokaa, kun kärpäset eivät enää kierrä lehmänpaskoja.
Toisaalta pääskysiä myös metsästetään Euroopassa. Muistan nähneeni Roomassa, kuinka lintujen päälle heitettiin verkko ja sen jälkeen dynamiitilla räjäytettiin. Karua.”
Antti Tuuri (s. 1944) tunnetaan Etelä-Pohjanmaata ja sen ihmisiä kuvaavista kirjoistaan. Tuuri on palkittu Finlandia-palkinnolla ja hänelle on myönnetty Pro Finlandia -mitali. Lintujen kesyttäjä (Otava) sijoittuu Tuurin lapsuuden vuosiin 1950-luvulle: ”Linnut eivät ajattele. Me ajattelemme, koska emme osaa lentää”, kirja siteeraa Rudolf Steineriä.
Kissa on rotantappokone
Kirjailija Katja Kettu on eläinihmisiä. Erään kissan tutkimuksia -romaanissa kertojana toimii taivaista tipahtanut kissa, vaikka muuta yliluonnollista teoksessa ei juuri ole.
Ketulla on nykyisin huolehdittavana kaksi kissaa, Petja ja Rimma.
”Vaikka ne eivät kyllä minusta piittaa. Rimma jopa otti hatkat ja karkasi erääseen saareen muutamaksi kuukaudeksi. Se pisti siellä myyräpopulaation sileäksi ja voi paksusti”, Katja Kettu kertoo.
”Molemmat kissat ovat löytöeläimiä. En ole aiemmin välittänyt kissoista.
Koiria ja hevosia ymmärrän, kissoja en. Halusin itselleni kotieläimen, mutta koska matkustan paljon, en voinut ottaa koiraa: koira kiintyy, enkä olisi voinut olla reissussa, jos joku odottaisi minua.
Kissa on kiinnostava kulttuurinen konsepti, sekoitus villiä outoa, kesytettyä eläintä, toisaalta yliluonnollista.
Kissoihin liittyi paljon mytologiaa jo Egyptissä, jossa kissa oli vilja-aittojen rottapoliisi.
Myös minun kissoillani on käytännöllinen tehtävä, sillä ne pitävät aiemmin jyrsijäongelmasta kärsineen, puutalossa sijaitsevan kotini niistä vapaana.
Tekstini kaikkitietäväksi kertojaksi kissa tupsahti yllättäen. Se näyttää, että vaikka ihmiset ovat olevinaan tärkeitä, he ovat muulle luonnolle haittaeläimiä.
Toisaalta kissa tekee kyllä mokan omassa tehtävässään – kissan pitäisi raportoida kirjailijasta, mutta se hukkaa kohteensa ja jää saarelle seuranaan vain villieläimet ja myyrät. Aivan kuin Rimma.
Teos on muutenkin henkilökohtaisin tekemäni ja perustuu todellisiin tapahtumiin.
Kissoihin liitetään usein jumalallisia mutta myös eroottisia, hedelmällisiä mielikuvia, ja se on osuvaa, onhan lapsettomuus yksi kirjani teemoista.”
Katja Kettu (s. 1987) on helsinkiläistynyt kirjailija. Hänen läpimurtoromaaninsa Kätilö sai Runeberg-palkinnon 2012 ja sittemmin useita ulkomaisia kirjallisuuspalkintoja. Rose on poissa -romaani oli Finlandia-ehdokkaana 2o18. Erään kissan tutkimuksia (Otava) on Ketun oman suvun naisten tarina 1900-luvun alun puutteen vuosilta Pohjois-Suomesta aina nykyaikaan, keskenmenoista kärsivän kirjailijan omaan elämään asti.