Kielitaitoa, jes pliis: Suomalainen nuori on moderni kameleontti
Elämä on helpompaa englanninkielisille. Britit, jenkit ja muut maailmankieltä äidinkielenään pölöttävät uivat kuin kala vedessä kaikkialla maailmassa. Erityisesti globaalissa työelämässä me muut olemme aina vähän alakynnessä.
Turha sitä on kieltää. Olemme kateellisia siitä, että englanninkieliset pärjäävät aina omalla kielellään.
Vai pärjäävätkö? Miksi sitten italialainen konduktööri vastaa jokaiseen englanninkieliseen kysymykseen si? Miksi kyrillisiä aakkosia osaamaton jää Venäjällä nälkäiseksi, sillä ei saa selvää ruokalistasta? Miksi saksalainen lääkäri kauhistuttaa kökköenglanninkielisillä other side of the brain is bigger -tyylisillä diagnooseillaan saksantaidottoman potilaan?
Näihin tilanteisiin olen joutunut, vaikka osaankin englantia. Näihin tilanteisiin olisi joutunut myös pesunkestävä britti. Ainoa ero minun ja britin välillä on se, että minä olen voinut korjata tilanteen ja opetella saksaa ja vähän venäjää.
Miksi britti ei muka voisi? No siksi, ettei hän ole tottunut opiskelemaan kieliä.
Näin voi päätellä kahdesta EU:n tänä vuonna julkaisemasta tutkimuksesta. Eurobarometri-tutkimuksen numero 386 mukaan melko tarkkaan puolet suomalaisista pystyy käymään keskustelua oman äidinkielensä lisäksi vähintään kahdella muulla kielellä. Samaan pystyy briteistä vain 14 prosenttia. Ranskalaiset ja espanjalaisetkaan eivät yllä 20 prosentin tasolle.
Suurten maiden oppimistulokset eivät ole järin vakuuttavia edes ensimmäisessä vieraassa kielessä. Toinen tuore tutkimus, Euroopan komission kielitaitoselvitys, kertoo, että vain joka kymmenes brittinuori ja 14 prosenttia ranskalaisista saavuttaa kouluaikanaan vieraassa kielessä niin sanotun itsenäisen kielenkäyttäjän tason. Suomi ei tähän tutkimukseen osallistunut, mutta esimerkiksi ruotsalaisista nuorista samaan pystyy 80 prosenttia.
Itsenäinen kielenkäyttäjä tuottaa ja ymmärtää tuttuja asioita koskevaa tekstiä ja puhetta. Kyse on peruskielitaidosta, ei mistään maailmankirjallisuuden klassikoiden lukemisesta tai talouskriisikeskusteluista.
Euroopan suurten maiden nuoria ei siis voi pitää varsinaisina kielivirtuooseina, jos enemmistön vieraan kielen taito jää kouluopintojen jälkeen alle perustason. Syitä voi olla monia: vähäinen kouluopetus, vanhanaikaiset opetusmetodit tai ajanpuute. Keskeistä lienee motivaation puute. Mitäs sitä vieraita kieliä opettelemaan, kun omankielistäkin populaa riittää?
Mutta mistä tietää eurooppalainen nykynuori, mihin elämä häntä vie? Moni varmaan jää töihin lähiseuduille, mutta moni päätyy myös kauemmaksi. Naimisiin toiselle puolelle Eurooppaa, insinööriksi Kiinaan tai vaikka viinitilalliseksi Etelä-Amerikkaan.
Tällöin vahvimmilla on se, joka on tottunut oppimaan vieraita kieliä. Kielten oppiminen on nimittäin taito siinä missä yksittäinen kielitaitokin. Kieliä kouluikäisenä opiskellut tietää, mitä on odotettavissa: pänttäämistä, ahaa-elämyksiä, yrityksiä ja erehdyksiä. Hän myös tietää, että vaivalloinen tie palkitaan.
Meikäläinen nuori on tällainen moderni kameleontti, jolla on kyky joustaa uusissa kieliolosuhteissa. Hän on joutunut koulutiellä altistumaan useamman kielen opetukselle. Joissain kielissä hän on myös saavuttanut tason, jolla hän näkee työnsä hedelmät.
Kateus alkaa hellittää. Ehkä englantia äidinkielenään puhuvien pitäisikin haikailla meidän asemaamme. He ovat yhden kielen vankeja.