Kesä tuli että pam - imitatiivi on riehakas kielen muoto
Meillä kaikilla on käsitys siitä, mitä kunnollinen kieli on. Yleensä sillä tarkoitetaan huoliteltua kirjakieltä. Ei virheitä. Mieluiten jostakin asia-aiheesta. Ja tietenkin koulujärjestelmän parhaiden perinteiden mukaan kokonaisin lausein.
Kun pohdin näissä kolumneissa suomen kielen tilaa ja tulevaisuutta, tulen itsekin usein kirjoittaneeksi tällaisesta virallisesta kielimuodosta. Enkä ole yksin. Ministeriötasolla perustetaan virkakielityöryhmiä, yrityksiä kehotetaan laatimaan viestintänsä kielistrategioita ja yliopistot sorvaavat omia kieliperiaatepapereitaan.
Ovathan viranomaisten ja yritysten kielenkäytön käytänteet toki tärkeitä, mutta ovatko ne kielen kannalta ainoita tärkeitä asioita tai edes kaikkein tärkeimpiä? Suurin osa kielenkäytöstähän tapahtuu muualla kuin ministeriöiden ja suuryritysten kokoushuoneissa.
Kielen riehakkaammasta puolesta minua muistutti viimeviikkoinen Anni Jääskeläisen väitös Todisteena äänen kuva. Tutkimuksessa ei todellakaan käsitellä kuivakkaa raporttikieltä, vaan kielemme omituisuuksia ja rönsyjä. Suomen kielen rikkautta – jos sallitte.
Tutkimuskohteena ovat imitatiivit. Jääskeläinen on tutkinut sellaisia ääntä imitoivia sanoja kuin pam, räiskis, krunts, jutum tai vaikka köpöti köpöti. Imitatiiveja käytetään, kun ”maksa sanoo poks” tai ”tanssijan askelista kuuluu suih suih”.
Tällaisia kuvallisia sanoja on helppo syrjiä. Kielitieteilijät ovat pitäneet niitä milloin kieleen kuulumattomina sattumina, milloin huonojen tekstien ominaispiirteinä. Jääskeläinen todistaa asian olevan toisin.
Ensinnäkään nämä vitsikkäät sanat eivät kuulu ainoastaan sarjakuviin, lasten loruihin tai verkkokieleen. Tässäkin lehdessä ”naps, naps tuotanto etenee” ja Helsingin Sanomissa naulapyssy sanoo ”tsuptsuptsup”. Imitatiivit kuuluvat siis myös editoituun sanomalehtikieleen.
Ne eivät myöskään tulleet kieleemme vanhojen Batman-televisiosarjojen hauskojen bang-tehosteiden mukana, vaan jo paljon aiemmin. Kovin tutun kuuloisesti kirjoitetaan sillan kaiteeseen nojaavan yleisön kohtalosta Ilmarinen-lehdessä vuonna 1886: ”ja loiskis, niin oli koko tuo utelias joukko Wellamon neidon pehmeässä sylissä.”
Jääskeläinen osoittaa, että imitatiivit kuuluvat suomen kieleen myös rakenteellisesti. Ne eivät ehkä taivu, kuten suurin osa muista sanoistamme, mutta nepä laittavat nuo muut sanat järjestymään ympärilleen.
Imitatiivit nimittäin esiintyvät vakiintuneissa rakenteissa. Yksi on kolumnini otsikon ääntä imitoiva että-rakenne. Siinä pam-sanan tilalle voi siis sijoittaa muunkin vastaavan sanan.
Toinen vakiintunut käyttötapa on sanomisrakenne, joka löytyy lauseista ”kello sanoo tik tik” ja ”kuplahalli sanoi poks”. Kolmas esimerkki on kehottava ei muuta kuin: ”ei muuta kuin naps naps vaan”, ”ei kun jyns jyns harjalla sitten”, ”ei kun kipi kipi”.
Kieli on monipuolinen olio, ja imitatiivit tietenkin vain yksi esimerkki. Yhtä lailla voisi nostaa esiin monia muita ilmiöitä, kuten kirjailija Mikko Rimmisen viljelemät verbien kertakäyttösarjat tyyliin söheltää, möheltää, köheltää, öheltää, joita kuka tahansa voi tilanteen niin vaatiessa kehittää lisää.
Jääskeläisen työ muistuttaa joka tapauksessa, että pintaa raapimalla kielestämme löytyy varsinainen ilmausten runsaudensarvi. Kielen tulevaisuus on valoisa, kun tämä runsaus saa elää ja versota.
Siksi tämäkin suomen kielen puolestapuhuja löysää henkistä kravattiaan. Kesänviettoon että viuh.