Kaksikielinen lapsenlapsi on isovanhemmillekin ilo
En ole kateudesta vihertävää tyyppiä, joskus kuitenkin vähän viheriöi.
Kadehdin niitä, jotka sujuvasti puhuvat useita kieliä, seuraavat ulkomaisia tiedotusvälineitä ja tarttuvat jopa kirjoihin niitä alkuperäkielellä lukien. Muusta sosiaalisesta kanssakäymisestä puhumattakaan. Neandertalenglantia puhuen maailma vähän käpristyy ja jää hieman kalvakkaaksi.
Olen seurannut täyslumoisesti, miten lapsi ottaa haltuunsa kaksi kieltä, ottaa, jos se mahdollisuus on hänelle annettu. Hämmentävää on myös se, miten taitavasti jo pienikin lapsi pystyy pilkun kohdalta vaihtamaan toiseen kieleen, kun siihen tarvetta on.
Suomalaisia asuu ulkomailla noin 800 000. Heistä 280 000 on ensimmäisen polven asujia, toisen polven väkeä 500 000. Voi vain arvailla, kuinka moni toispolvisista on aikoinaan saanut kahdella kielellä puhumisen lahjan. Heidän määränsä on todennäköisesti surullisen vähäinen.
Suomi-kouluja toimii 36 maassa. Pari tuntia viikossa kieltä ja kulttuuria lapsille ja nuorille, tuntuman säilyttämistä jommankumman vanhemman kotimaahan. Muutama tunti viikossa ei ole vielä kielikylpyä, ei edes sanasuihkussa käymistä.
Kielikylvetys tapahtuu kotona ja siihen tarvitaan molemmat vanhemmat. Usein kaikki alkaa hyvin ja toiveikkaasti. Kummatkin vanhemmat puhuvat lapsilleen omalla kielellään. Kaikki toimii, kunnes uupumus iskee. Uupuja on se vanhemmista, joka ei elä kotimaassaan.
Koulun alkaminen on usein se murtokohta, jolloin toisen kielen käyttö hiipuu. Kaveripiiri laajenee, harrastukset laajenevat, mutta sanavarasto ei laajene kuin yhteen suuntaan. Murrosikä käy käsiksi ja kommunikointiin tulee säröisyyttä kielestä riippumatta.
Jos kielten opiskelu on tahtolaji, niin sitä on myös lapsen kielitaidon säilyttäminen. Se vaatii johdonmukaisuutta, sitkeyttä, ja siitä voi joutua maksamaan kovan hinnan.
Kaksikielisyys saattaa johtaa arjen harhaiseen mustasukkaisuusilmastoon. Kun lapset käyttävät isän tai äidin kanssa kieltä, jota toinen vanhempi ei ymmärrä, niin heikkohermoisempi, kateutunut ja ulkopuolelle jäänyt aavistelee jo salaseuraisuuden rakentumista.
Se on turha huoli. Kun lasten solidaarisuus vanhempiaan kohtaan kestää avioeroissakin, se varmasti kestää myös kahdella kielellä puhumisen.
Kaksikielinen lapsenlapsi on isovanhemmillekin ilo. Yhteinen kieli sujuvoittaa kaikkinaista touhuamista ja terästää erimielisyyksiä, kun kumpainenkin saattaa päästellä tunteensa kielellä. Kieliasioissa lastenlapsilta saa harvemmin palautetta. Silloin kun sitä tulee, palautetta saa koko vuoden kiintiön verran.
Maya, 4, kehitti hilpeän puhelinleikin. Hänen kännykkänsä soi alituiseen, mutta soittajalla olikin aina asiaa minulle. Höpöttelin niitä näitä perhepiiriin kuuluvien kanssa. Kun lapselta loppuivat Suomessa asuvat, hän laajensi reviiriä. Yllättäen Mayan paras ystävä Jade soitti Australiasta, mutta hänkin kumma kyllä halusi puhua Taatan kanssa.
Ajattelin, että kun kerran leikitään, niin leikitään sitten todesti. Kerroin Jadelle englanniksi, mitä Mayalle kuuluu, mitä on tehty, ja millaista Suomessa parhaillaan on.
Lapsi kuunteli sitä länkytystä aikansa, asettui sitten eteeni, levitti käsivartensa, kohotti harteitaan ja kallisti päätään (täysin vastustamatonta elekieltä) ja sanoi hämmästyneellä äänensävyllä ”Hän ei ymmärrä ruotsia.”
En ole koskaan päässyt kehuskelemaan kielitaidollani ja siinä meni sekin vähä.