Keittyvien sammakoiden aika

Keväällä 2014 minua ahdisti. Venäjä oli laittomasti vallannut Krimin ja sota Donbasissa nosti uhkaavasti kierroksiaan.

Kaiken tämän yläpuolella tuntui väijyvän laajemman suursodan, pahimmassa tapauksessa jopa ydinsodan mahdollisuus. Myönnän nyt, että kahden tuolloin vielä varsin pienen pojan isänä tuleva pelotti.

Venäjän hyökätessä täydellä voimalla Ukrainaan helmikuussa 2022 en kuitenkaan muista tunteneeni erityistä mielenjärkytystä tai pelkoa.

Kuluneet vuodet ja tuolloinen tehtäväni tasavallan presidentin kansliassa olivat varmasti muuttaneet minua. Päällimmäinen tuntemukseni kuitenkin oli, että sotaan ja sodan ajatukseen Euroopassa oli jo ehtinyt tottua: tätähän tämä on ja lisää seuraa.

Tuntui paremmalta, vaikka asiat olivat paljon pahemmin.

Tuolloisen hektisen arjen keskellä pohdin, onko minusta tulossa elävältä keittyvä sammakko. Tarinan mukaan sammakko keitetään elävältä hitaasti lämpötilaa nostaen. Se ei havahdu vaaraan ennen kuin on liian myöhäistä.

En liene tämän ilmiön kanssa yksin. Uskon, että tässä ajassa me kaikki keitymme hitaasti sammakoiden lailla.

Maailman meno tuntuu varmasti monesta huolestuttavalta. Ilmastonmuutoksesta luontokatoon ja konflikteista sotiin, maailma vaikuttaa olevan täynnä uhkia ja vaaroja.

Mutta mitä enemmän asioista puhutaan ja mitä pidempään niiden kanssa eletään, sitä arkisemmilta ja normaalimmilta ne alkavat meistä tuntua.

Kaikkeen tottuu. Hirsipuussakin ne ensimmäiset minuutit ovat kuulemma kaikkein pahimmat.

On kuitenkin syytä havahtua siihen, että meitä myös aktiivisesti keitetään: lämpötilaa lisätään tarkoituksella pyrkimyksenä saada meidät turtumaan.

Esimerkiksi Venäjän laaja-alaisen vaikuttamisen tarkoituksena on ohjata meitä hyväksymään sen toivoma poliittinen asiantila ja Venäjän intressien mukaiset ratkaisut.

Tällä ilmiöllä onkin monenlaisia seurauksia.

Ensinnäkin totumme asioihin ja alamme ajan mittaan pitää epänormaalia lähestulkoon normaalina.

Eurooppalaiset ovat huomattavasti vähemmän huolissaan Donald Trumpista nyt kuin tammikuussa 2021, vaikka aiempaa suurempaan huoleen voi meidän kannaltamme olla tällä kertaa syytä.

Toiseksi hyväksymme sietämättömät asiantilat vääjäämättöminä.

Ukrainan sota on meille uusi normaali. Hybridihyökkäyksistä ja turvallisuudentunteemme horjuttamisesta tulee arkipäivää. Meidän on vain koetettava sopeutua etenevän ilmastonmuutoksen vaikutuksiin. Listaa voisi jatkaa.

Prosessin vaarallisin seuraus on, että alamme passivoitua. Turtuminen asioiden ja ilmiöiden edessä ryövää meiltä mahdollisuuden toimia.

Esimerkiksi Ukrainan sodan tapauksessa silmiinpistävää on ollut eurooppalaisten halvaantuminen Venäjän sotamenestyksen ja Trumpin paluun aikaansaaman epävarmuuden edessä: Ukraina ehkä nyt häviää sodan, minkäs teet.

Tämä on myös reaktio, jota kannaltamme pahantahtoiset toimijat hakevat. He kuiskuttelevat meille: kaikki on liian vaikeaa, monimutkaista ja vaarallista – anna olla.

Tämän seireenin laulun kuunteleminen jättää pelikentän heidän haltuunsa. Prosessin päässä sammakoita odottaa kovin onneton kohtalo: heidän reitensä syödään parempiin suihin.

Myös toinen toimintatapa on mahdollinen. Se edellyttää havahtumista aikaamme ja realistisen, mutta ei-alarmistisen tilannekuvan muodostamista.

On syytä tiedostaa, että kaikki asiat maailmassa eivät ole menossa päin helvettiä. Monet kehityskulut ovat menossa myös hyvään suuntaan.

Parempi huominen on mahdollinen ja ennen kaikkea se on edelleen meidän omissa käsissämme.

Hyvä tulevaisuus ei kuitenkaan toteudu itsekseen. Toivo on teonsana ja siihen tarttuminen vaatii omaan toimijuuteen havahtumista ja sen aktivoimista. Viime kädessä se vaatii vastuun kantamista ja asioihin tarttumista.

On ymmärrettävää, että turbulentti aika houkuttaa turtumaan, jopa luovuttamaan. Mutta jokaisen on syytä kiinnostua tulevaisuudesta ja ottaa siitä vastuu.

Muussa tapauksessa muut toimijat keittävät sen puolestamme kokoon ja meille jää tarjolla olevan keitoksen lusikoijan rooli.