Henkisen johtajan paikka on auki - edessä jytkyvaalit, osa 2

Profiilikuva
Euroopan unioni
Teksti
Jarkko Vesikansa
Kirjoittaja on Otavan yleisen tietokirjallisuuden kustannuspäällikkö ja valtiotieteiden tohtori.
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Mellakoita, kivenviskojia, palavia roskiksia ja kyynelkaasua. Velkaa velan päälle, rakenteellista korruptiota, taloudellisesti natisevia valtioita. Tiukkailmeisiä komissaareja ja synkkiä ministereitä.

Tätäkö se on, se eurooppalaisuus? Näihin karkeloihin meidät kiidätettiin suurin lupauksin, toiveita tolkuttaen. Taloutensa tärvänneiden etelän maiden jättivelkojen uudelleenjärjestelijöiksi ja maksajiksi. Kuvetta on kaivettava kuin Rodoksen rannoilla, mutta vastineeksi ei heru edes kopio-Rolexia. Pohjaton on kriisitalouksien kita, ja yhtä pohjatonta on raivo täällä.

Kansan syvissä riveissä vellovat synkät aatokset, kun puheeksi tulee EU ja Eurooppa. Eurooppalaisuus ei kelpaa nyt tavoitetilaksi saati identiteetiksi. Jo pelkkä E-sana saa monet poistamaan varmistimen. Venäjäkin herättää helposti positiivisempia tuntoja kuin Eurooppa, merkitseehän itänaapuri kaupankäyntiä (ei tosin yhtä suurta kuin EU-Eurooppa).

Kauas on tultu 1990-luvun alun tunnelmista, jolloin Suomen jäsenyys Euroopan yhteisössä, sittemmin unionissa näyttäytyi historiallisena mahdollisuutena. Laman runtelemalle Suomelle tiiviimpi kytkeytyminen osaksi Eurooppaa tarjosi tilaisuuden rakentaa tulevaisuus uusiksi. Oivan esimerkin EU:n käänteentekevästä vaikutuksesta tarjosivat Kreikka, Espanja ja Portugali, jotka olivat ravistautuneet irti köyhyydestä ja oikeistodiktatuurista. Niiden perässä oli huojentavaa hypätä EU-junaan.

Liittoon Euroopan kanssa suhtaudutaan kansalaisten piirissä vähän kuin sotaan Saksan rinnalla 1941-1944. Niin kauan kuin sota täytti toiveet talvisodassa menetettyjen alueiden takaisinsaamisesta ja itäisestä laajentumisesta suomalaiset seisoivat nurkumatta saksalaisten rinnalla. Kun sotaonni kääntyi ja Saksan tappio, jopa tuho, alkoi näyttää vääjäämättömältä, oli korkea aika sanoa auf Wiedersehen.

Perussuomalaisten vaalijytky osoitti, että sadattuhannet suomalaiset ovat valmiita hurraamaan valtaan päättäjät, joiden päämääränä on Suomen irrottaminen EU:sta. Vaaleissa ilmaistu vaade oli niin väkevä, että se tuntuu takuulla vielä tammi- ja helmikuussa järjestettävissä presidentinvaaleissa. Niissä otetaan mittaa Suomen suhteesta Eurooppaan.

Aiemmissa presidentinvaaleissa jakolinja on kulkenut vasemmiston ja oikeiston, kaupungin ja maaseudun tai miehen ja naisen välillä. Nyt ne jäävät taustalle, taiston tunnuksena on “Eurooppa vai eristäytyminen”. Ajan henki luo pohjan yhteenotolle, jossa on vastakkain EU-tahtoinen ja EU-vastainen ehdokas. Nykyhetken valossa he ovat Sauli Niinistö (kok) ja Timo Soini (ps). Näin presidentinvaaleista kehkeytyisi jytkyvaalien osa 2.

Paljon on pelissä. Suomen henkinen tila kaipaa ravistelua. Presidentinvaaleissa pitäisi ottaa niskalenkki Eurooppa-vastaisista mielialoista, ja siinä sivussa yli äyräidensä velloneesta ulkomaalaisvastaisuudesta. Ei niin, että ne yritettäisiin kieltää tabuina, kuten neuvostovastaisuus 1970-luvulla. Suomalaisille pitäisi yksinkertaisesti puhua järkeä.

Kansalaiset olisi saatava uskomaan, että velkakriisin takana siintää eurooppalainen tulevaisuus. Suomalaisuus nojautuu eurooppalaisuuteen, joten vastuuta on kannettava, sinisilmäistä eurohurmaa välttäen.

Perussuomalaisten yhä jatkuva gallup-rynnistys osoittaa, että Suomi on poliittisen mullistuksen kourissa kuten sodan jälkeen. Jälleen olisi “suoritettava vaikea ja ratkaiseva henkisten voimien mobilisaatio taistelemaan kaikkien rakentavien voimien puolesta”, kuten isoisäni Osmo maalaili 1944. Nyt “rakentavien voimien” ytimen muodostavat kaikki, jotka kannattavat vastuullista, ehyttä ja kasvua tavoittelevaa eurooppalaista Suomea. Joukkoja ja tahtoa on, mutta henkisen johtajan paikka on auki. Ainakin todellisen vaalitaiston käynnistymiseen asti.