Nuoruus pudotusvalikossa

Akateemisen ohjaajan vastaanotollani pienen kirjaston sohvanreunalla istuu usein hämmentynyt nuori ihminen. Hän on päässyt yliopistoon, jonka verkkosivut pullistelevat mahdollisuuksia. Tieteiden- ja taiteidenvälisyyttä. Työpajoja, materiaaleja, tulevaisuuden teknologioita.

Tutkinnon suorittamisen tavoiteaika on kaksi vuotta. Tavoiteajassa valmistuvasta maisterista yliopisto saa lähes kaksi kertaa niin paljon valtion rahaa kuin sellaisesta, joka valmistuu kolmessa vuodessa. Järjestelmä voi johtaa hassuihin priorisointeihin. Esimerkiksi elokuvataiteen opinnäytetyölle saa sitä enemmän rahoitusta, mitä enemmän mukana on vähemmän vuosia yliopistossa kirjoilla olleita opiskelijoita.

Opiskelijani miettii, mitä kaikkea hänen täytyy jättää opiskelematta. Jätänkö harjoittelun, vaihdon vai sivuaineen? Sisu-opintotietojärjestelmään ilmestyy huutomerkki ja teksti ”Sääntöjen vastainen”.

Minun tehtäväni ei ole muistuttaa, että lain mukaan maisteriopintoihin saa käyttää neljä vuotta.

Minun tehtäväni ei ole paljastaa, että tieni akateemisen ohjaajan nojatuoliini oli mutkainen. En mainitse, että vaihdoin alaa ja yliopistoa. En kerro tarinaa siitä, kun väitöskirjatutkijana matkustin väärään konferenssiin Islannissa. Oikea konferenssi olisi ollut samaan aikaan samassa kaupungissa. Vahingossa kävi kuitenkin niin, että löysin tutkimukseni tärkeimmän teoreetikon siitä väärästä.

En kerro sitäkään, että vaikka olin juuri löytänyt tärkeimmän teoreetikkoni, lintsasin viimeisen konferenssipäivän, vuokrasin ruotsalaisen ja norjalaisen kollegan kanssa auton ja ajoin maalle, missä kelluimme tyhjän maauimalan kuumassa kaakelialtaassa ja lumihiutaleet putoilivat kasvoillemme.

Istun nojatuolissani ja ajattelen yhteiskuntaa.

Minulle läheinen nuori on valmistunut lukiosta ja etsii opiskelupaikkaa. Hän on epävarma siitä, mihin ammattiin haluaa valmistua, ja pelkää tekevänsä virheen. Hän juoksuttaa kursoria Opintopolku-järjestelmän pudotusvalikossa ja kysyy vakavana, kannattaako edes hakea mihinkään vai pitäisikö jäädä kotiin odottamaan tulevaisuuden varmistumista.

Koska hänen kanssaan en ole töissä, puuskahdan, että mitä sitten, jos valitset väärin. Valitset uudestaan. Voit valita sata kertaa. Mutta sanomani ei vakuuta nuorta. Häntä ahdistaa.

Ymmärrän ahdistuksen. Nuoremman sukupolven elämä on erilaista kuin minun, ja olisi laiskaa ja myötätunnotonta neuvoa heitä omien muistikuvien perusteella. Sitä paitsi kaikesta nuoruuden vapaudestani huolimatta lamaannun usein itsekin nykyisissä järjestelmissä. Haen vikaa itsestäni niin kuin nuoretkin.

Miten valita jotain sellaista, mitä pudotusvalikossa ei ole? Miten osata edes kuvitella, että sellaista on olemassa?

On kriisiaika. Tarvitaan luovaa ajattelua ja rohkeutta. Nopeutetut opinnot eivät vastaa siihen tarpeeseen. Ne tuottavat järjestelmäuskollisia ihmisiä, jotka eivät osaa katsoa sivuilleen eivätkä ajatella itse.

Suomalainen yhteiskunta on vielä inhimillinen, eikä siihen pidä menettää uskoaan. Sitä pitää vaalia. Mutta opinnoissa pitäisi nyt enemmän kuin koskaan korostaa tervettä kritiikkiä aivan kaikkia järjestelmiä kohtaan. Koska nyt on käynyt niin, että tarjolla on kovasti myös sellaisia yhteiskuntia, jotka eivät ole inhimillisiä.