Halpa velkaraha on taudin syy, ei lääke
Sijoittajat tarjosivat pitkään monille valtiolle edullista velkaa riskejä noteeraamatta. Samat markkinatoimijat reagoivat nyt herkästi ja korot ovat nousseet useille maille liian korkeiksi. Epäluottamusta markkinoilla herättää velan jatkuva ja hallitsematon kasvu.
Halpa velkaraha sokaisi monet valtiot holtittomaan julkistalouden hoitoon hyvinä aikoina. Yksityissektorin kilpailukyky puolestaan rapautui villinä laukkaaviin kustannuksiin. Markkinoiden tarjoama halpa raha yllytti rakennussektorin urakoimaan kiinteistöjä kuplaksi asti. Myös kotitaloudet hurahtivat asunnon hintojen ikuisen nousun illuusioon. Irlannissa ja Espanjassa voi tänä päivänä löytää tuon aikakauden muistomerkkejä: halvan velkarahan aavekaupunkeja.
Kiinteistöseikkailujen lisäksi useat – yleensä heikosti kannattavat – eurooppalaispankit intoutuivat haalimaan Yhdysvalloista lyömättömiä sijoituskohteita: täysin turvallisia (AAA), mutta kuitenkin hyvätuottoisia asuntolainoihin sidottuja arvopapereita. Kun näistä sijoituksista katosivat ensin A:t, sitten tuotot ja lopulta pääomatkin, oli lopputulos katastrofi. Globaaleilla markkinoilla seikkailleet pankit tulivat ”kotiin kuolemaan”. Se repi monen valtion budjetteihin valtavat aukot.
Talous- ja rahaliitossa on yhdessä sovitut velka- ja alijäämäkriteerit. Ponnistelut talouspolitiikan koordinaation vahvistamiseksi ovat tervetulleita, mutta keskustelussa tuntuu unohtuvan se, että talouspolitiikan säännöt sanktioineen ovat jo olemassa. Viime vuonna euromaista alijäämäkriteerin täytti vain kaksi maata: Suomi ja Luxemburg.
Velka – halpa velkaraha – on taudin syy, ei sen lääke. Velkapommin purkamiseksi monien maiden on nyt yksinkertaisesti tehtävä enemmän. Yleisesti kriisistä ulospääsemiseksi tarvitaan kolmenlaisia toimia.
Vireillä olevat uudistukset finanssimarkkinoiden paremmaksi sääntelyksi toteutettava. Julkisia menoja tulee velkamaissa leikata, veroja korottaa ja harmaa talous on saatava verotuksen piiriin. Omavastuun periaate tulee velanhoidossa olla kunniassa. Riskien ottaminen muiden piikkiin johtaa moraalikatoon. Ratkaisevinta on kuitenkin tehdä uudistuksia, joilla parannetaan talouden kilpailukykyä ja saadaan aikaan kestävää kasvua.
Säästötoimia vastustetaan usein sillä, että ne heikentävät talouskasvua. Näin onkin tilapäisesti mutta ylivelkaantuminen estää kasvua pysyvästi. Saksan valtiovarainministeri totesi osuvasti hiljattain, että ”lisävelan lapioiminen tyrehdyttää – ei stimuloi – kasvun pitkällä aikavälillä.” Hattua voi nostaa Ison-Britannian valtiovarainministerille, joka toistuvasti on torjunut vaatimukset perääntyä talouden rajuista sopeuttamistoimista. Hän on kutsunut kyseisiä toimia vakauden peruskallioksi.
Markkinat ovat palkinneet Ison-Britannian laskeneella korkotasolla. Talouden hevoskuurin toteuttaneet Latvia ja Islanti ovat puolestaan palanneet takaisin kansainvälisille lainamarkkinoille ja saavat lainaa siedettävällä korkotasolla.
Toinen argumentti, jolla säästöjä vastustetaan, liittyy oikeudenmukaisuuteen. Suurin epäoikeudenmukaisuus on kuitenkin siinä, jos nykysukupolvi jättää jälkeläisilleen perinnöksi vain budjettivajeita, kattamattomia eläkevastuita, rapistuvaa infrastruktuuria, kiihtyvää ilmastonmuutosta ja heikkenevää luonnon monimuotoisuutta! Tällä menolla juuri niin käy.
Euroopan tilintarkastustuomioistuimen valtuudet riittävät EU:n budjetin valvontaan, mutta linkkejä kriisiinkin on. Tuomioistuin on korostanut, että aina kun julkisia varoja käytetään, tarvitaan myös julkinen tilivelvollisuutta ja läpinäkyvyyttä.
Kriisi on aina mahdollisuus. Riittävän ajoissa ja tehokkaasti toimimalla velkapommeja voidaan purkaa. Tämä kriisi on aivan liian kallis hukattavaksi.
Kirjoittaja on Euroopan tilintarkastustuomioistuimen jäsen.