Suomessa syytä herätä luontokadon kiistämiseen

Kun ilmastonmuutos alkoi saada yhteiskunnallista näkyvyyttä 1990-luvulla, yleistyivät myös sen kiistävät näkemykset eli ilmastonmuutosdenialismi. Vastaava ilmiö, luonnon monimuotoisuuden vähenemisen eli luontokadon kiistäminen, luontokato­denialismi, on nostanut päätään viime vuosina samalla, kun havainnot luonnon köyhtymisestä ovat saaneet entistä enemmän huomiota yhteiskunnallisessa keskustelussa.

Niin sanotut ilmastoskeptikot ovat saaneet liian paljon huomiota, mikä on tutkitusti viivästyttänyt ilmastonmuutoksen torjuntaa. Samaa virhettä ei kannata toistaa luontokatodenialistien kanssa.

Luontokatodenialistit viestivät keinoilla, joiden kaltaisia on vuosikymmeniä nähty ilmastoskeptikoilta ja tupakka­teollisuuden edustajilta tupakoinnin tutkittujen haittavaikutusten tultua esille.

Yksi keinoista on ilmiön kieltäminen puutteelliseen tai heikkolaatuiseen tietoon vedoten. Esimerkiksi lajien elinvoimaisuutta kuvaavia uhanalaisuusarviointeja, jotka osoittavat luontokadon etenemisen Suomessa, on näin kritisoitu, vaikka arvioinnit ovat laadullisesti maailman huippua.

Toinen on tiedon valikoiva käyttö. Siitä esitetään vain osat, jotka tukevat omaa näkemystä tai etua ja jotka eivät varsinaisesti mittaa luonnon monimuotoisuutta tai ainakaan näytä kielteistä muutosta. Luontokato saatetaan esimerkiksi typistää koskemaan vain lajien sukupuuttoja, joiden toteaminen on hyvin hidas, usein vuosikymmeniä kestävä prosessi. Luontokato pitää lajien katoamisen lisäksi sisällään lajien yksilömäärän, geneettisen monimuotoisuuden ja luontotyyppien esiintymien vähenemisen.

Kolmas kieltämisen keino on esittää väärää tietoa tai tutkimuksiin perustumattomia vaihtoehtoisia teorioita luontokadon, kuten lajin harvinaistumisen, syistä. Tällä pyritään siirtämään huomio pois todellisista ja tutkituista, ihmisen aiheuttamista laji­n elinympäristöjä heikentävistä kehityskuluista. Esitetyt vaihtoehtoiset syyt eivät johdu taloudellisesta toiminnasta, jota voidaan jatkaa entiseen malliin.

Räikeimpänä keinona on luontokadosta kertovan tutkijan objektiivisuuden kyseenalaistaminen ja henkilökohtaisuuksiin meneminen. Julkaistujen virheellisten kirjoitusten oikominen vie tutkijoilta aikaa, ja denialistien kirjoitukset voivat antaa suurelle yleisölle hämärtyvän kuvan siitä, mikä on ilmiön todellinen kokonaistilanne.

Ihmisen hyvinvointi on riippuvainen toimivista luonnon ekosysteemeistä ja niiden tarjoamista palveluista, kuten puhtaasta ilmasta ja vedestä, ruokakasvien pölytyksestä tai luonnon terveysvaikutuksista. Luontokato on siksi vakava uhka ihmiskunnalle, ja luontoarvoja kannattaa siksi huomioida paremmin. Ekologisesti kestävän päätöksenteon tulee perustua tutkittuun tietoon.

Niin päättäjien, median kuin kansalaisten tulee osata tunnistaa luontokatodenialismi ilmiönä ja huomioida se päätöksenteossa. Jos esitetyt argumentit epäilyttävät, kannattaa tukeutua riippumattomien tiedetoimijoiden, kuten tiedepaneelien, yliopistojen ja tutkimuslaitosten välittämään tietoon.

Maailman talousfoorumi on listannut suurimmiksi globaaleiksi riskeiksi ilmastonmuutoksen, luontokadon ja disinformaation eli väärän tiedon levittämisen. Vaikka kokonaiskuva luonnon tilasta on ollut alati heikkenevä, yksittäiset esimerkit, kuten saukon ja laulujoutsenen kantojen elpyminen sekä virtavesiesteiden purkamiset, osoittavat, että luontokato on pysäytettävissä. Poliittisen tahdon lisäksi tarvitaan oikea tilannekuva, joka saadaan luottamalla tutkittuun tietoon. 

Kirjoittajista Lehikoinen on Luonnontieteellisen keskusmuseon (Helsingin yliopisto) yli-intendentti ja Luontopaneelin jäsen, Schulman Suomen ympäristökeskuksen pääjohtaja.