Älä englannita

Profiilikuva
englannin kieli
Teksti
Lari Kotilainen

Kuulin osuvan uuden sanan kahdelta pohjoisamerikkalaiselta tuttavaltani, jotka ovat asuneet pitkään Suomessa. He valittivat, että meillä suomalaisilla on tapana englannittaa heitä.

Sanan muoto on paljastava. Samantapainen johdin löytyy monista verbeistä, joilla on ikävä sivumerkitys.

Vertauskohtia ovat esimerkiksi juoksuttaa, puhalluttaa tai vaikka oksennuttaa, joihin kaikkiin kuuluu pakottamisen ja epämiellyttävyyden vivahde.

Englannittaminen tarkoittaa siis vastaavasti sitä, että keskustelukumppani pakotetaan käyttämään englantia. Hänen haluaan kysymättä.

Sana on syntynyt turhautumisesta. Tuttuni ovat työlääntyneitä siihen, että suomenkieliset eivät puhu heidän kanssaan suomea. Kieli vaihtuu yrityksistä huolimatta globaaliin maailmankieleen.

Suomen kielen opettajana tiedän, että englannittaminen on arkipäivää. Ei tarvitse olla mustatukkainen tai omata kantasuomalaisesta poikkeavaa pigmenttiä. Riittää, että puheessa on aavistus vierasta klangia. Silloin jos kysyt neuvoa kadulla tai jutustelet säästä bussipysäkillä, keskustelukieli muuttuu oitis englanniksi.

Pisteenä iin päälle moni meistä äidinkielisistä suomalaisista englannittaa tuttujaankin. Tiedämme aivan hyvin, että ulkomailta muuttanut työkaveri tai naapuri puhuu suomea, mutta siirrymme silti heti tilaisuuden tullen englantiin.

No mutta mutta! Eikös tämä ole nyt sitä suomalaisilta vaadittua kohteliaisuutta? Huomataan, että toisella on vaikeuksia muotoilla sanottavaansa, joten autetaan englannilla.

Selitys haiskahtaa. Kuka tahansa voi ajatella itsensä vaikkapa turistina samaan tilanteeseen. Ensin käyt kansanopiston italian kurssia kaksi talvea. Sitten matkustat Roomaan testaamaan oppejasi. Istahdat piazzalla kahvilan pöytään ja tilaat. Miltä tuntuu, jos tarjoilija vaihtaa heti englantiin? Olisiko tarjoilija mielestänne ”kohtelias”?

Kohteliaisuuden sijaan englannittaja viestii – toki yleensä tarkoittamattaan – toisen olevan jollain tasolla kelvottomampi suomenkielinen.

Meitä ohjaa myytti äidinkielisen puhujan ylivertaisuudesta. Ajattelemme, että äidinkielinen on automaattisesti vieraskielistä parempi. Vieraan kielen oppineelle äidinkielisyys on jonkinlainen kielitaidon ainaisesti tavoittamattomaksi jäävä lakipiste.

Ajattelu kulkee suunnilleen näin: Hänen ääntämisensä ei ole täydellistä ja kuulin väärän sijavalinnan. Hän ei siis osaa suomea yhtä hyvin kuin minä.

Kielitaito on kuitenkin muutakin kuin ääntämistä ja kieliopin nippeleitä. Kielitaitoinen tuntee monipuolisesti eri alojen sanastoa. Hän hallitsee vaihtelevien tilanteiden ja tekstilajien vakiintuneet ilmaisutavat. Hän pystyy perustelemaan näkemyksiään ja selvittämään ongelmatilanteita niin suullisesti kuin kirjallisestikin.

Näitä kielitaidon osa-alueita ei saavuteta vain kuulemalla kieltä äidiltä. Esimerkiksi kaksikymmentä vuotta tulkkina toiminut ulkomaalaistaustainen henkilö tuntee varmasti suomalaisen työelämän sanastoa ja tilanteisia ilmaisuja paremmin kuin juuri kouluputkesta pullahtanut äidinkielinen abi. Eikä se ole mikään ongelma, vaan maailman luonnollisin asia. Elämällä oppii. Kieltäkin.

Yksi tärkeä kielitaidon osa-alue on myös ymmärtäminen. Erityisesti aksenttien ymmärtämisessä tuntuu meillä äidinkieleltämme suomalaisilla olevan vielä petraamista. Englannittamis-ilmiöstä päätellen monet nimittäin sekoittavat vieraalla aksentilla puhutun suomen englannin kieleen.