Kalle Kinnusen elokuvablogi.

Elokuvakritiikistä: vielä kerran The Counselor

Kalle Kinnunen
Blogit Kuvien takaa 2.1.2014 14:39

Pidän elokuvan estetiikasta ja tunnelmasta, mutta en osaa sanoa, miksi. Se puhuttelee, mutten osaa kiteyttää, mistä syistä.

Tunne on hankala. Olen elokuvajournalisti. Minulta odotetaan, että osaan pukea tuntemukseni elokuvista sanoiksi.

Yleensä ne vain aukeavat, eikä tulkintaa tarvitse pähkäillä. Välillä siinä tuntee paljastavansa jotain intiimiä. Esimerkiksi useimpia Lars von Trierin elokuvia ei voi tulkita kertomatta jotain olennaista itsestään.

Voi se mennä toisinpäinkin, että en pidä elokuvasta, mutten tiedä miksi. Sitä tapahtuu hyvin harvoin, koska negatiiviset tuntemukset on helpompi eritellä. Vaikeampaa on, kun kiistelty tai ristiriitainen elokuva on selvästi hyvä, mutten saa ajatuksiani ja mielleyhtymiäni auki.

Näin kävi The Counselorin kanssa. Elokuva on todella jakanut mielipiteet. Sen näkee vaikkapa tästä Iltalehden nettisivujen kriitikkotaulukosta. Suosittu brittikriitikko Mark Kermode valitsi The Counselorin vuoden kymmenen huonoimman leffan listalleen. New York Magazinen kriitikkoäänestyksessäkin se päätyi vuoden kehnoimpien listalle; People-lehden kriitikko haukkui sen epäinhimilliseksi.

Kirjoitin elokuvasta heti sen nähtyäni Suomen Kuvalehteen arvion ja blogasin hieman laajemmin.

Nostin The Counselorin muutama viikko sitten vuoden parhaiden elokuvien listalle.

Mieltäni kalvoi kuitenkin elokuvan luonne. Se on karmea tarina, jota on helppo luonnehtia nihilistiseksi. Ihmiset ovat kuin nukkeja. Jokin siinä resonoi voimakkaasti. Mikä? Ei kai kyseessä voinut olla ollut vain julma huumori tai tarinan täsmällinen toivottomuus.

Olen samaa mieltä The Counselorista yhä, mutta luettuani Los Angeles Timesin Mark Olsenin kolumnin hahmotan paremmin, miksi olen sitä mieltä ja miksi samastuin elokuvan painajaistunnelmaan.

The Counselor on elokuva pelottavasta muutoksesta ja tulevan pelosta. Se kertoo maailmasta, joka liikkuu liian nopeasti.

Päätökset tehtiin vanhassa maailmassa. Seurauksista kärsitään uudessa maailmassa.

Minulle The Counselor on edelleen myös sekä Michael Haneken Funny Gamesiin vertautuva mediakritiikki että Sam Peckinpahin Tuokaa Alfredo Garcian päätä muistuttava äärimmäinen komedia. Katsojaa hanekelaisittain rankaisevaa tyylilajia on kutsuttu sadomodernismiksi. Epäinhimillistä? Ehkä turvallisiin kaavoihin tottunutta katsojaa kohtaan.

Olsenin ajatusten jälkeen assosiaationi loksahtivat myös eri suuntaan. Nyt The Counselor kuuluu ennen kaikkea samaan anti-Empire-kaanoniin kuin Spring Breakers, vuoden hauskin elokuva arvojen rappeutumisesta. Kummatkin kertovat aistillisuuden houkutuksista ja kaaoksesta, The Counselor Cormac McCarthylle ominaiseen tapaan moraalia jylhästi painottaen. Nämä elokuvat ovat kommentteja viihteen ideologisesta luonteesta yleensä.

Ironia ei ole helppoa tai näsäviisasta, vaan kauheaa.

Samalla The Counselor on elokuva suuresta muutoksesta ja hämmennyksestä, jonka valtaan jopa bisnesnero-ohjaaja Ridley Scott on joutunut. (Olsen mainitsee hänen veljensä Tonyn itsemurhan.) Ehkä siksi glamour on lyötävä rikki.

Olennaista on turvallisuuden- ja syyllisyydentunnon ristiriita. The Counselor toimii samoista syistä kuin maailmanloppuelokuvat: se näyttää mitä kaikkea voimme menettää. Eikä uhka ole mystinen suurtuho (kuten McCarthyn romaanissa Tie ja siitä tehdyssä elokuvassa), vaan yksinkertaisesti välinpitämättömyys ja ahneus. McCarthylle ihminen on aina primitiivinen olento, toisaalta viettiensä, toisaalta tomumajansa heikkouden armoilla.

Kiitos, Mark Olsen.

Hyvien elokuvajuttujen lukeminen kannattaa aina.

Kalle Kinnunen

Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja Suomen Kuvalehden avustaja.

Keskustelu

Näitä luetaan juuri nyt