Kalle Kinnusen elokuvablogi.

Kulttuurista tuli photoshopattu hallusinaatio: Spring Breakers, vuoden tärkein amerikkalainen elokuva?

Kalle Kinnunen
Blogit Kuvien takaa 8.4.2013 06:16

Ajattele jerseyshore-idioottien, britneyspearsien, väkivaltakuvastolla myyvien kakkosketjun rap-tähtien ja justinbieberien kaltaiset amerikkalaiset valtavirran pop-illuusiot junaksi. Kuvittele juna ajamassa kahdensadan kilometrin tuntinopeudella päin järjettömän isoa titaanilohkaretta ja ihmisiä hurraamassa näytelmälle. Tuijotat tilannetta yhtenä todistajana ja naurat mukana. Et tiedä, mille. Sellainen elämys on Harmony Korinen ohjaama elokuva Spring Breakers.

Elokuva kertoo tytöistä, jotka haluavat Floridaan bailaamaan niin kovasti, että tekevät siksi vaikka ryöstön. Perillä odottaa orgiamainen neon-todellisuus, jossa on yhtä paljon Jersey Shorea kuin Hieronymous Boschia. Maailma on kuin nyrjähtänyttä reality-show’ta.

”Kuvittele että tämä on videopeliä”, ”tämä on elämäni uskonnollisin kokemus”, ”katsokaa mitä kaikkea mä omistan”, ”spring break forever”. Sellaista on dialogi. Traileri yrittää saada homman vaikuttamaan suht normaalilta, mutta elokuva edustaa täsmällisesti ja kirkkaasti Guy Debordin filosofiaa.

Keskeinen teema on vinksahtanut individualismi, jossa oman päätäntävallan puuttumista ei huomata, kun etsitään ja jahdataan jotain mainoskuvien nautintoa.

Kaikki elokuvassa on valtavirtakulttuurista tuttua, mutta tiukat amerikkalaiset sovinnaisuusrajat on tällä kertaa unohdettu ja asiat viedään niiden loogiseen tappiin asti. Unelma muuttuu koomiseksi painajaiseksi.

Vitsiin kuuluu myös, että pääosia esittävät Disney-viihteessä lapsi- ja teinitähtinä uraa tehneet Selena Gomez, Ashley Benson ja Vanessa Hudgens sekä ohjaajan vaimo Rachel Korine. Gomez on Justin Bieberin exä.

Haastavamman elokuvan ystäville ohjaan nimi kertoo varmasti jotain. Korine muistetaan Gummon ja julien donkey-boyn ohjaajana. Viimeisin ohjaustyö oli vhs-nauhalle kuvattu Trash Humpers. Ne kaikki ovat kulttiteoksia, joiden budjetit ovat lähinnä suomalaisen televisiotuotannon luokkaa. Parikymppisenä Korine kirjoitti myös omista kokemuksistaan ammentavan elokuvan Kids – tämän päivän lapsia.

Kirjoitin Spring Breakersista aiemmin, että se on satiiri modernista kulttuurista. Ei se ole. Satiiri on moraalista. Toki sen puolelle mennään, kun alati bikineissä heiluvat sankarimme laulavat neitsytimagon ja pornotähtimäisen poseeraamisen yhdistelmällä megatähdeksi nousseen Britney Spearsin biisejä, mutta Korine jättää kaiken tulkinnan ja moraalisen arvottamisen 95-prosenttisesti katsojalle.

Onko Spring Breakers parodia tämän ajan populaarikulttuurista ja materialismista? Kyllä, mutta parodia, joka käyttää ivaamansa kulttuurin keinoja niin, että houkuttelee mukaan irvokkaaseen spektaakkeliin, ei vain katsomaan ulkopuolelta. Katsoja on osa vitsiä.

Elokuva on suuri trollaus.

Spring Breakers on täynnä tämän päivän arkkityyppejä, nautinnon etsijöitä, ikuisen juhlimisen palvontaa. On Gatsby-tyyppinen hypermaterialismillaan enemmän kuin todellisella omaisuudellaan leveilevä diileri (roolissa metaelokuvien ykkösmies James Franco). On uskonnollista mutinaa. On loputtomasti kaljaa ja tissejä lähikuvissa ja taustalla kiiimaa pumppaa dubstep-hittimaakari Skrillexin biitti (ja varsinaista musiikkia lomittavat rytmikkäät aseen laukaukset, jotka eivät ole diegeettistä äänimaailmaa). Mikään ei ole totta.

Tällainen on kaupallinen viihdemaailma ja spektaakkeliyhteiskunta: pastissia ja esitystä. Se on niin postmodernin post, että siitä modernista ei ole enää jäljellä mitään.

”…välttämättömyydet ovat sosiaalisesti haaveiltuja, haaveesta tulee välttämättömyys. Spektaakkeli on vangitun nyky-yhteiskunnan painajainen, joka ei lopulta ilmaise muuta kuin sen halua nukkua. Spektaakkeli on unen vartija”, Debord kirjoitti Spektaakkeliyhteiskunnan ensimmäisessä luvussa.

Tätä Korine murentaa, kieli poskessa ja itsekin nautiskellen – ei todellakaan tästä kaikesta ahdistuneena. Korinen asenne on häpeämättömyys, ja aseenaan on liioittelu.

Kun ase mainittiin – loppu on väkivaltainen, tietysti, onhan kyseessä Amerikka.

Kun näin elokuvan ensimmäistä kertaa maailmanensi-illassa Venetsian elokuvajuhlilla, en tiennyt aivan mitä ajatella. Pidin elokuvasta. Kirjoitin sen ”hedonistisista houkutuksista” blogiini.

Vaikka tuolloin vertasin Korinen valitsemia keinoja Godardiin yli 50 vuotta sitten – kumpikin paketoi haastavan taiteensa niin, että se uppoaa valtavirran katsojille kuin myrkytetty omena – ajattelin elokuvan välittömän kulttuurivaikutuksen olevan enemmänkin kriitikkojen keskeistä, ja sen suosion jäävän kulttitasolle.

Toisin kävi – vähänkö toisin.

Yhdysvalloissa Spring Breakers oli kaksi viikkoa top 10:ssä. Ei se ole mitään Hollywood-studioiden laatudraamoihin ynnä muuhun tavanomaiseen art houseen verrattuna, ja alastomuus tietysti kiinnostaa, mutta silti kyseessä on juoneton ja pahaa-aavistamattomalle katsojalle ilveilevä avantgarde.

Abstraktille elokuvalle suksee on ennenkuulumaton. Ei esimerkiksi David Lynchiä ole jenkki-top-kympissä uran alkupään jälkeen nähty Villiä sydäntä lukuunottamatta.

Ranskassa menestys on ollut suhteessa vielä suurempi, joskaan tämä ei yllätä. Sieltähän situationismikin on.

Myös teoksen intellektuelli puoli on tunnustettu: Spring Breakers on nyt kahden maailman arvostetuimman elokuvalehden, ranskalaisen Cahiers du Cineman sekä brittiläisen Sight and Soundin tuoreiden numeroiden kansissa.

Muutaman viikon takainen tieto Spring Breakersin Suomen levitystilanteesta oli se, ettei elokuvan oikeudet Suomessa omistava SF Film Finland laita sitä lainkaan valkokankaille.

Ainoa esitys on tämän viikon perjantaina Night Visions -festivaalilla.

Muuten, onko Spring Breakers hyvä tai nautittava ellei peräti viihdyttävä elokuva – no se on oma keskusteluaiheensa. Mutta YouTube-sukupolvelle syötetystä pintakulttuurista (aiempaa sukupolvea edustavaa Bret Easton Ellisiä lainaten: ”liu’utaan asioiden pinnalla”..) ei ole kiteytetympää elokuvaa tehty.

Eikä Debordin kirjoituksista.

Yhteiskunnissa, joissa nykyiset tuotanto-olosuhteet vallitsevat, kaikki elämä näyttäytyy äärettömän spektaakkelin kasautumana. Kaikki, mikä oli eletty suoraan on muuttunut kuvaukseksi…

Seuraa kirjoittajaa Twitterissä: @kallekinnunen

Kalle Kinnunen

Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja Suomen Kuvalehden avustaja.

Keskustelu

Minusta alkaa tuntua että olemme lukeneet aivan eri Kultahatun. ”Hypermaterialisti” ei ole ensimmäinen sana, joka tulee minulle mieleen Jay Gatsbyn hahmosta.

Näitä luetaan juuri nyt