Kalle Kinnusen elokuvablogi.

The Counselor on hyytävän verinen houre huumesodan rintamalinjoilta Yhdysvalloissa, Meksikossa ja Euroopassa

Kalle Kinnunen
Blogit Kuvien takaa 14.11.2013 12:17

The Counselor sai Yhdysvalloissa vaisun vastaanoton, vaikka kyseessä on Ridley Scottin ensimmäinen todella pureva teos vuosikymmeniin. Syy lienee se, että Cormac McCarthyn kirjoittama elokuva on vaikeasti luokiteltavissa. Se ei ole perinteinen trilleri, vaikka pääosissa nähdään Brad Pittin, Cameron Diazin ja Penelope Cruzin kaltaisia supertähtiä, vaan julminta noiria ja katsojan kurittamista. Huomenna ensi-iltaan tuleva The Counselor ei ole viihde-elokuva, vaikka se voi ensisilmäyksellä näyttää ”tavalliselta”.

Yhdysvalloissa jotkut kriitikot ovat pitäneet, toiset pitäneet elokuvaa pilkkanaan.

Katsojien exit poll -tutkimus Cinemascore, joka peilaa ns. suuren yleisön makua, oli elokuvalle erityisen julma. The Counselor sai alimman mahdollisen arvosanan, D:n. Sitä siis todella vihattiin.

Erään kohtauksen merkityksiä on mietitty hyvinkin paljon.

Tarina alkaa, kun Michael Fassbenderin näyttelemä lakimies ahneuttaan sekaantuu kokaiinin salakuljetukseen Meksikosta. Sitten aivan kaikki menee mönkään.

Tyylilajia on hankala määrittää. Elokuva on pinnalta Scottin sliipattua ja kiiltävää Hollywood-viihdettä, mutta sisältä se on äärimmäisen synkkä ja haastava. Yhdistelmä voi aiheuttaa torjuntareaktion, mutta nimenomaan se on jutun clou.

Myös väkivalta rankaisee katsojaa. Se ei ole koskaan viihteellistä, vaan syvästi häiritsevää silloinkin, kun siihen vain viitataan. Alkupuolella kuvaillaan verbaalisesti eräänlainen metallilankagiljotiini, joka sujautetaan uhrin kaulan ympärille ja jonka kiristymistä ei voi pysäyttää.

Tietysti laite myös päätyy ennen pitkää jonkun kaulaan.

Kuristuslenkki koko tarinakin on. Ensimmäisessä kohtauksessa aurinko paistaa vielä rakastavaisten sänkyyn. Valo ei viimeisessä näytöksessä enää pilkahda edes keskellä päivää. Jokainen on kuollut tai mikä pahempaa, toivottomassa tilanteessa, jolle ei näy loppua.

Enemmän kuin huumesodan tragediaa, elokuva käsittelee katsomiskokemusta, teoksen ja yleisön suhdetta. McCarthyn käsikirjoitus paljastaa konvention siitä, kuinka lohdullisesti tragediatkin yleisön silmissä yleensä päättyvät. Siististi ja pakettiin. Ei tämä elokuva. Avoin loppu on hirvittävä. McCarthyn romaaniin perustuva Menetetty maa oli tähän verrattuna kepeä juttu.

Ilmeisin vertauselokuva historiasta on Tuokaa Alfredo Garcian pää. Sam Peckinpahin pikimustan humoristinen tarina Meksikosta, alkoholisoituneesta luuserikonnasta ja irtopäästä on sävyltään sama. The Counselorin huumori on vain vielä kolkompaa, eikä koskaan esille nostettua.

Aivan alkukuvissa myös nähdään, kuinka huumelasti piilotetaan tankkiautoon, joka täytetään viemärijätteellä. Asia on selvä: näin syntyy paskan maailma. Aarre, jonka vuoksi moni tulee menettämään päänsä, on keskellä ihmisten ulosteita.

Elokuvan suunnilleen ainoa ääneen lausuttu ”vitsi” liittyy siihen, mitä ja miksi kyseisessä tankissa myös on: ihminen.

Seuraa kirjoittajaa Twitterissä: @kallekinnunen

Kalle Kinnunen

Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja Suomen Kuvalehden avustaja.

Keskustelu

Huomasin välillä leffaa katsoessani pidättäväni hengitystä. Intensiivinen kokemus.

Niin hyvät roolit kuin Bardem, Pitt, Diaz, Cruz & Fassbender vetivätkin niin tarina olisi voinut olla tuntemattomammilla näyttelijöillä vieläkin toimivampi. Tähtipöly vie piirun realismia. Tai en minä Michael Fassbenderiä sentään laittaisi vaihtopenkille. (Se kyynel!)

En tiedä oliko jokin erityinen syy miksi kaikki espanjankieliset replat oli jätetty kääntämättä. Ei sillä väliä mitä rajan eteläpuolella sanotaan? Espanjan huterillakin alkeilla pysyi juonessa mukana, mutta kääntämättä jättäminen tuntui jollain tapaa oudolta.