Kotimaisen elokuvan vuosi 2017 oli huikea – päättyivätkö juhlat jo?

Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Suomalaisen elokuvan vuosi 2017 oli huima. Ei, se ei johtunut vain Suomi 100 -juhlista. Samaan ei olisi noustu ilman niitä, mutta elokuvavuoden monimuotoisuus ei tukeutunut kansallisten tuntojen ja nostalgian verkkoon.

Jussi-juhlista on tulossa jännittävämmät kuin ehkä koskaan. Hyviä elokuvia on niin monta.

Useimpina vuosina Dome Karukosken empaattinen suurtuotanto Tom of Finland tai Aki Kaurismäen uran synteesielokuva, Berliinin festivaaleilta ohjaajapalkinnon tuonut Toivon tuolla puolen olisivat olleet jymykaksikko, joka kamppailee tärkeimmistä palkinnoista. Karukosken itsekin amerikkalaistyyliseksi kuvailema elämäkerta kelpasi myös maailmalle samaan tapaan kuin Kaurismäki aina: erikoisilla taiteilijoilla on erikoisyleisönsä. Kumpaakin arvostettiin myös kaukana kotimaan rajojen ulkopuolella.

Suomeen ne saapuivat kumpikin vuoden 2017 kahden ensimmäisen kuukauden aikana, ja se oli vasta alkua.

Aku Louhimiehen Tuntematon sotilas aktivoi ihmiset elokuvateattereihin tavalla, jota ei ole 20 vuoteen nähty, ja herätti jopa keskustelua (tai ainakin keskustelua keskustelusta ja kritiikistä) – huomattava saavutus maassa, jossa elokuvataiteeseen suhtaudutaan yleensä alentuvasti. Sanoi Tuntemattomasta sotilaasta, sen taaksepäin katsomisen kapeudesta tai sen väistämättömästi sisäänrakennetusta rintamasankaripatologiasta mitä tahansa, on se erittäin taitavasti tehty elokuva ja bisnesmielessä vuosikymmenen kotimainen elokuvatuote Luokkakokouksen, Mielensäpahoittajan ja Napapiirin sankarit -franchisen rinnalla.

Teemu Nikin rautaisella ja hellällä otteella ohjaama Armomurhaaja edustaa tunnistettavasti ja leimallisesti suomalaisuuteen pureutuvan elokuvataiteen toista päätä, hysteerista variaatiota jurojen miesten teemasta. Nikki on hillitön, hävytön ja jopa vaarallinen ilman, että menettäisi humanismiaan ja kunnioitusta elämää kohtaan.

Selma Vilhusen Hobbyhorse Revolution tuntui vievän kehuttua, mutta usein kaavoihin kangistunutta kotimaista dokumenttielokuvaa uusiin suuntiin. Se oli vuoden ilahduttavin ja ilmavimmalla otteella voimallistavin kotimainen elokuva.

Zaida Bergrothin kunnianhimoinen Miami oli vakavasti genrejen sekoittamiseen suhtautuva rikos- ja draamaelokuva, jollaisia Suomessa ei oikeastaan ole aiemmin ammattilaisvoimin toteutettu. Hannaleena Haurun antaumuksellisesti sekoileva Lauri Mäntyvaaran tuuheet ripset oli vapautunutta poikaelokuvien vastapainoa sekä ainakin sellainen esikoiselokuva, joka täytyy tehdä. Inari Niemen Joulumaa oli elävää laatudraamaa, jossa halutaan koskettaa nykypäivää. Marja Pyykön mutkattoman viihdyttävä Yösyöttö oli levitysvaikeuksista huolimatta valtavirtamenestys ja näppäryydessään merkillepantava: en yllättyisi lainkaan, jos konseptista tehtäsiin Yhdysvalloissa tai vaikka Saksassa uusintaversio.

Enkä voi olla ihailematta kirjoa muutenkaan: vaikka Jussi Hiltusen western-muunnelma Armoton maa ei lähtenyt lentoon, se oli rohkea ja lupaava. Maarit Lallin Kuudes kerta levisi kiinnostavalla ja vereslihaisella tavalla. Samuli Valkaman sujuva, joskin tefloninen Saattokeikka sai ”yrmeä ukko ja fiksu maahanmuuttaja” -asetelmastaan irti paljon enemmän kuin odottaisi, ja sinänsä elokuva on modernin draamakomediaosaamisen mainio esimerkki: kymmenen vuotta sitten tämäkin elokuva olisi ollut vuoden aivan parhaita kotimaisia.

Kaikista kirkkaimpana näyttäytyi Ikitie. AJ Annilan ohjaama eepos suomalaismiehen painajaismaisesta toisesta elämästä 1930-luvun Neuvostoliitossa on monella tapaa hämmästyttävä saavutus. Ensinnäkin se tuntuu valtavalta, vaikka budjetti oli rutkasti alle puolet vaikkapa Tuntemattomasta sotilaasta. Toiseksi siinä on suvereenia ja todellista elokuvallisuutta, johon Suomessa vain muutamat osaajat kykenevät. Elokuva ei menettänyt tehojaan toisella katsomiskerralla. Sen voimakkaimpien hetkien muisteleminenkin saa aikaan kylmiä väreitä.

Kaiken tämän jälkeen vuosi 2018 näyttää…

…vaisulta.

Uusi Klaus Härö -elokuva Tekijä tuntematon saapuu syksyllä, samoin Selma Vilhusen Hölmö nuori sydän – niitä odotan vilpittömän kiinnostuneena. Timo Vuorensolan jatko-osa Iron Sky: The Coming Race on tietenkin kiehtova ja jo jättibudjettinsa vuoksi merkittävä, vaikka yli vuoden viivästystä tuotannossa on vaikea pitää hyvänä merkkinä. Mikko Koukin tulkinta Fingerporista valmistunee vielä tämän vuoden aikana, mutta kiinnostaako se elokuvana muuten kuin kuriositeettina?

Maaliskuussa ensi-iltansa saavat Arto Halosen The Guardian Angel – suojelusenkeli ja Simo Halisen Kääntöpiste ovat pettymyksiä. Loppuvuoteen ja kai ensi vuoden alkuun sijoittuva elämäkerta/henkilökuvaelokuvien putki Olavi Virrasta Jari Sarasvuon kautta Juice Leskiseen ja Kari Tapioon tuntuu jo nyt uuvuttavalta ja näin listaksi purettuna ihan naurettavalta (anteeksi vaan kullekin tekijälle, ette tietenkään ole toisistanne vastuussa). Tälle ”vain Suomessa” -ilmiölle ei muuten lupaa hirveän hyvää, että kaiken mahdollisen julkisuuden saanut Cheek-elokuva Veljeni vartija sekin jo jäi hieman katsojatavoitteistaan.

Hymyilevän miehen Cannes-voiton, Miekkailijan ehdokkuuksien sekä niiden lisäksi Tom of Finlandin ja Toivon tuolla puolen pölyn laskeuduttua ei suomalaisen elokuvan kovasta nousupyrähdyksestä näy maailmalla juuri merkkejä, ellei tiedä niitä etsiä. Reilu viikko sitten Berliinin elokuvajuhlilla belgialaiskollegani, ei mikään tollo, esitti sen tutun kysymyksen, että onkos muita suomalaisia ohjaajia kuin Kaurismäki. Oli aivan tyypillistä, että helmikuussa Berliinin elokuvajuhlien virallisessa ohjelmassa ei tosiaan nähty yhtään uutta pitkää suomalaista elokuvaa. Norjasta oli kaksi, Ruotsista neljä, kummastakin mukaanlukien yksi kilpasarjan elokuva. Suomalaiselle elokuvalle sellainen saavutus olisi Tapaus.

Ikitie ei noussut kansainvälisillä markkinoilla esille tavalla, jota olisi toivonut. Tuntematon sotilas sai Ruotsissa kivasti valkokangaskatsojia, mutta se ei ole herättänyt muuten kummempaa huomiota maailmalla, vaikka Suomesta katsoen voisi kuvitella olevan ihan päinvastoin. Kummallakin on toki vielä elinikää jäljellä.

Tietynlaista lisähuolta herättää kulttuuriministeri Sampo Terhon puhe Elokuvasäätiön elokuvavuoden avajaisissa helmikuun alussa. Hän painotti elokuva-alan yrittäjyyttä, eli käytännössä kai pyrkimystä riippumattomuuteen tuista. Sehän olisi toki ideaalista, mutta epärealistista Suomen kokoisessa maassa. Tuntemattomia sotilaita, jotka tekevät miljoonatuotot, ei tule edes kerran kymmenessä vuodessa ja suuria riskejä nekin edellyttävät. Jotta tuotantoon saataisiin sekä kotimaisuuteensa käpertyviä yleisöelokuvia että kansainvälisessä vertailussa kestäviä tuotantoja, tukipottia pitäisi nostaa muiden Pohjoismaiden tasolle.

Syksyn elokuvissa ei näy montaa nimikettä, joiden hittipotentiaali olisi edes todennäköinen. Kevät on ollut ja nähtävästi tulee jatkumaan vaisujen menestysten ja floppien putkena.

Helmikuun tukipäätökset Elokuvasäätiön sivuilla ovat tavallaan hyvinkin piristäviä: uusille tekijöille on annettu tilaa. Toisaalta en millään voinut välttyä vaikutelmalta ”mitä vähemmän tiedän, sitä enemmän voin odottaa”, olenhan optimisti.

Katson maaliskuun Jussit kolmen viikon kuluttua kotiruudulta, ensimmäistä kertaa vuosikymmeneen. Olin yhdeksän vuotta Jussit jakavan Filmiaura ry:n hallituksessa ja sitä kautta mukana myös ehdokkaiden valinnassa sekä juhlan järjestämisessä. Ymmärrän hyvin, miksi Jussien ehdokasmäärä per kategoria piti nyt nostaa neljään: hyviä elokuvia ja hyviä ehdokkaita on kerta kaikkiaan niin paljon. Se on upeaa. Odotan todella kihelmöivää palkintojenjakoa jo sillä perusteella, että Jussi-äänestyslomakkeen täyttäminen on ollut meikäläisellekin vaikeampaa kuin ehkä koskaan.

Vuodet eivät tietenkään ole sisaruksia. Yllättäjiä nousee aina. Silti Jussi-juhlan jälkeen edessä taitaa olla routaa.