Blogit

Elokuvakriitikko Kalle Kinnusen elokuvablogi.

Kolmen tunnin Tuntematon sotilas: fanielokuvan kettinkiä vailla omaa näkemystä

Blogit Kuvien takaa 6.11.2017 13:46
Kalle Kinnunen
Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja Suomen Kuvalehden avustaja.

Uusin Tuntematon sotilas on kuin Star Wars: The Force Awakens: ulkoisesti erittäin taitavasti tehtyä fanielokuvaa, jonka tärkein tehtävä on vastata odotuksiin.

Kumpikin on suorituksena erittäin onnistunut.

Vertaaminen ison rahan amerikkalaisviihteeseen on luontevaa, sillä Tuntematon sotilas on ison rahan suomalaisviihdettä. Se on teknisesti taitavasti toteutettu elokuva, joka ei tunnu pitkältä, vaikka se kestää kolme tuntia. Se on intensiivinen ja hyvin tunteellinenkin viimeistään lopussa, perääntymisen muuttuessa pakokauhuksi.

Pelkoa, kauhua ja toisaalta taistelun odotusta esitetään vakuuttavasti. Elokuvan hetket säväyttävät välittömällä tasolla. Muuta, esimerkiksi ”patrioottista” tai ”sodanvastaista” funktiota sillä ei sinänsä ole. Tämä ei ole ongelma eikä etu. Valitettavasti siitä puuttuu myös oma kokonaisnäkemys, ja tämä on traagista.

Aku Louhimiehen ohjaama ja Jari Olavi Rantalan kirjoittama Tuntematon sotilas kantaa alkuperäisaineiston taakkaa niin kuuliaisesti mutta henkisesti uupuneesti, että se on elokuva ei-mistään. Siinä ei ole mitään tuntematonta, siis yllättävää tai uutta. Siihen voi ripustaa kaikenlaisia omia tunteita ja suomalaisuusfetissejä, mutta siitä on vaikea edes jäsennellä ajatuksia. Henkilökohtaisesti voisin nähdä antavani sille tähtiä kahdesta jopa neljään riippuen siitä, mitä elokuvataiteelta ylipäänsä kunakin päivänä odottaa ja toivoo.

Väinö Linnan romaani on elokuvamielessä hankala, lähes mahdoton. Jos Edvin Laineen ohjaamaa vuoden 1955 elokuvaa ei olisi heti romaanin menestymisen myötä tehty niin orjallisesti kirjan episodimaista rakennetta ja ylipursuavaa henkilögalleriaa noudattaen, uskoakseni elokuvatulkinta olisi ollut hyvin erilainen tai jäänyt tekemättä. Suomen elokuva-alan jouduttua 1960-luvun alussa vaikeuksiin tuottaminen olisi muuttunut mahdottomaksi ja myöhemmin poliittiset tuulet olisivat ehkä estäneet aihepiirin järkevää käsittelyä.

Laineen elokuvasta tuli lopulta eräänlainen Suomen kansalliselokuva. Tämä tapahtui vasta, kun Yle alkoi esittää sitä joka itsenäisyyspäivä (ennen vuotta 2000 se oli näytetty televisiossa vain seitsemän kertaa; siitä alkaen se on rituaalinomaisesti uusittu joka itsenäisyyspäivä). Sen tulkinta on ratkaiseva määrittäjä myös siinä, mitä Linnan romaanin muistetaan olevan.

Koska Laineen elokuva on sellainen kuin on, Linnan romaanin myöhemmät elokuvatulkinnat noudattavat kutakuinkin samoja rajauksia. Nekin ottavat saman vapauden kertoa katkottaista ja yksiselitteisesti henkilövetoista tarinaa kokonaiskaareltaan epämääräisesti. Tämän voi toki perustella sillä, että ei sodassakaan noudateta tuttuja draaman kaaria.

Linnan ja Laineen tyylivalinnat ovat vaikuttaneet siihen, että Tuntematonta sotilasta pidetään dokumentaarisena ja käytännössä definitiivisenä sodan kuvauksena. Samasta syystä uuden elokuvan kriittisempiä arvioita paheksuivat reilu viikko sitten luontevasti hekin, jotka eivät olleet tuolloin elokuvaa vielä nähneet. Elokuva on yhtä kuin sota, ja vuosien 1939-1944 sodat ovat tunnetusti likimainen pyhä ja ainakin tärkein asia, johon suomalaisuus ja Suomi liitetään. (Ei ole ihme, että perussuomalaisten mediat ottivat elokuvan oitis omakseen.)

Louhimiehen Tuntemattoman sotilaan kiistattomia vahvuuksia ovat näyttelijäsuoritukset ja tehokkaat, realistisilta tuntuvat hetket. Nimenomaan irtohetkinä se olisi usein erinomaista elokuvaa. Ohjaaja on saanut Eero Ahon, Jussi Vatasen ja kumppanit upeaan vireeseen.

Elokuva – ainakin tämä 180-minuuttinen versio – on kuitenkin rakennettu tärkeyden kehäpäätelmän päälle. Se ei vaivaudu perustelemaan itseään, koska sen ei todellakaan tarvitse. Sen omaa maailmankuvaa ei voi löytää, koska sitä ei ole. Tai onhan siinä Louhimiehelle ominaisia juttuja, kuten kärsiviä alastomia naisia, oksentaminen ja uutena elementtinä pieru, joka lieneekin elokuvan ainoa oma humoristinen lisäys, mikäli se oli humoristinen – itse asiassa pelkään, että ei ollut.

Elokuva on sopiva. Se on sopivan graafinen väkivallan kuvauksessaan (eli paljon vähemmän graafinen kuin sotaelokuvilla on ollut Pelastakaa sotamies Ryanin jälkeen tapana), sopivan tunteellinen, sopivan epäpoliittinen. Se toki myös on sopivan epäajankohtainen: kukaan ei tule syyttämään sitä nationalismista eikä kukaan syytä sitä epäisänmaallisesta, vasemmistolaisesta tai ties mistä revisionismista.

Siinä on sopivasti kotirintamaa, niin että naiset, vaimot, morsiamet ja lotat näytetään jopa omissa kuvissaan, mutta ei heistä sentään itsenäisesti tuntevia ihmisiä ole kirjoitettu.

Siinä sopivasti mainitaan, että natsien ja historian väärällä puolella oltiin, mikä ei voi olla uutinen vuonna 2017, eihän?

Elokuva välttää sanomasta mitään. Se esittää asioita, joista osaa ei ole aiemmin suomalaisessa sotaelokuvassa nähty: suomalainen parittaja Petroskoissa, pakoon marssivat suomalaissotilaat nappaamassa metamfetamiinipillereitä… ja nämä asiat ovat täysin ulkokohtaisia, ikään kuin rasti ruutuun -hetkiä. Suoritettu, mukaan otettu. Sotilaat kärsivät loppupuolella post-traumaattisesta stressihäiriöstä. Suoritettu.

Uudet jutut suoritetaan, jotta elokuvassa on näennäisesti tämän ajan näkökulmaa. Ennen kaikkea se on toki Linnan kohtauksien suorittamista, suorittamista, suorittamista ad infinitum. Osaava suorittaminen on vähän kuin yleisurheilua katsoisi, mutta onneksi atleetit, ei kun näyttelijät ovat todella hyviä.

Mielestäni tämän suorittamisen osoittaa todeksi se ainoa väite, jolla elokuvan tärkeyttä on perusteltu: nyt uusi sukupolvi voi samastua sotaan, koska rooleissa nähdään omaa ikäluokkaa / tv:stä tuttuja näyttelijöitä. Asia selvä, mutta miksi juuri rintamakokemus on tärkeää tuputtaa uudelle sukupolvelle? Perustelu toimii, jos ajattelee, että sota on likimain pyhä, suomalaisuuden määrittävä asia. (Jos klassikoita pitää päivittää uusin näyttelijöin, miksi Tuntematon sotilas on ilmeinen valinta, eikä vaikkapa Seitsemän veljestä? Jos historia on tärkeää, entäpä nälänhädät ja kansalaissota? Tietenkään ei voi vaatia, että näitä pitäisi käsitellä, ja siksi on myös tyhjää perustella elokuvaa sillä, että joku tosipohjainen juttu piti kertoa. Argumentti sotakokemuksen uudelle sukupolvelle välittämisen itseisarvosta on ontto ja elokuvan tekijän itsensä esittämänä sekä opportunistinen että nationalistinen.) Tällaisen utilitaristisen taidekäsityksen yleisyys on toki myös keskeinen argumentti, jos halutaan osoittaa, ettei Suomi ole sentään ihan sivistysmaa.

Miksi ihmeessä minkään teoksen tarpeellisuutta edes pitää perustella?

Louhimiehen Tuntematon sotilas on ulkoisesti elokuva sodasta, mutta sisäisesti elokuva ei-mistään. Rintama on tärkeä, koska Tuntematon sotilas kertoo siitä. Rintama ja sen kuvaus sellaisena kuin Laineelta ja Linnalta muistamme on tärkeämpää kuin tarina tai maailmankuva.

Kun elokuva kertoo ei-mistään, se voi olla ainoastaan viihdettä. Tunteellista, historiasta ammentavaa, toki koskettavaakin viihdettä. The Force Awakens ilahdutti Tähtien sota -faneja – tekijät onnistuivat juuri siinä missä pitikin ja mitä me odotimme! – itkuntirahduksiin asti. Tänä vuonna jo nähty Dunkirk oli neutraalein mahdollinen ”realistinen” sotaelokuva, erinomainen suoritus, joka muuttui voimakkaasti ideologiseksi yrittäessään välttää ideologiaa ja painotuksia. Samassa onnistuu Tuntematon sotilas. Juuri näin, juuri tällainen tämän piti olla. Tämä on juuri sopiva elokuva! Sekä oikealta että vasemmalta on helppo tykätä, ja vaikea sanoa, mistä leffassa onkaan oikeastaan kyse.

The Force Awakens ei kertonut oikein mistään muusta kuin Tähtien sota -franchisesta. Ei olisi suuri kärjistys sanoa, että Tuntematon sotilas kertoo yhtä banaalista franchisesta, joka on Suomen historia sotaan ja siitä kertoviin fiktioihin ankkuroituna.

Voiko kaikkien aikojen kallein suomenkielinen elokuva kiinnostaa ulkomailla? Laajempien kuvien puute ja kiihkeä, vain vähän tilaa jättävä leikkaustyyli tekevät elokuvasta tiivistunnelmaisen, mutta jossain vaiheessa ahtaus tuntuu televisiomaiselta. Spektaakkeliksi Tuntemattomasta ei kansainvälisessä vertailussa ole. Leikkaustapa vie elokuvasta myös sitä ilmaa, jolle tunnelma rakentuu esikuvaksi mainitussa Terrence Malickin runollisessa sotakuvauksessa Veteen piirretty viiva.

Elokuvallisia kysymysmerkkejä piisaa alkusekunneista lähtien: Rokan valekuolema joella kahlatessa on lapsellisesti amerikkalaisia elokuvia apinoiva ratkaisu, joka on dramaturgisesti täydellisen merkityksetön ja siksi ainoastaan korni. Kohtaus vedenalaisine kuvineen olisi elokuvan kielellä kai uudelleensyntyminen tai ainakin suuri siirtymä, mutta ei se ole sitä, koska ei Linnalla ole mitään sellaista, se nyt vaan on pelkästään siistin näköinen juttu jolla aloittaa leffa. Hyvä tavaton!

Louhimies ei ole koskaan ollut visuaalinen ohjaaja. Malickin jäljittely perhos- ja pupukuvilla, jotka eivät merkitse mitään, on pelkkää kitschiä. Digiperhosten tapaan pakkorepliikit tuntuvat päälleliimatuilta. Voi luoja miten kököltä tavaamiselta ”syö rautaa, paskantaa kettinkiä” tässä kuulostaa, eikä se ole näyttelijän vaan alkuperäistekstiin sitoutumisen vika. (Toki repliikki kitetyttää tämän elokuvan suhteen siihen, miten suomalaisyleisön oletetaan kiintyneen alkuperäismateriaaliin: tekijät ovat joutuneet ahmimaan kovaa materiaalia, joka ei sula, vaan tulee ulos kovana pötkylänä.)

Koko elokuvan lähtökohtainen kaikupohja on kansallinen: samastuminen liittyy tuttuuteen. Meistähän tässä on kyse, vanhemmistamme, tai isovanhemmista, mitä jos sattuis omalle kohdalle. Onko kysymys kuitenkaan siitä, että joutuisimme sotaan vai siitä, keitä olemme suhteessa Linnan hahmoihin ja maailmaan?

Tätä Linnan perintönä tulevaa liturgiaa, kuten Antti Selkokari osuvasti määritteli, lienee mahdoton ymmärtää Suomen ulkopuolella.

Selkokarin pohdinnan olennaisin kohta on kuitenkin se, että Louhimiehen elokuvasta puuttuu humaani lempeys.

Elokuvan suuri ongelma on juuri tämä:

Tinkimätön Louhimies on aina ollut ihmisen viheliäisyyden, ei elämän lämmön kuvaaja. Kun Linnan humaanius kohtaa Louhimiehen inhorealistisen ja ilottoman ihmiskuvan ja kumpikin puoli on tasavahva, synteesi on elokuva ei-mistään. Ei edes ole ristiriitaista, että Tuntematon sotilas on tästä huolimatta hyvinkin viihdyttävä kolmituntinen ja aivan ehdottomasti Louhimiehen paras elokuva Pahan maan rinnalla. Yhtään uutta ajatusta se ei herätä, kuten ei herättänyt machofatalistinen Paha maakaan, tai vaikkapa The Force Awakens ja Dunkirk.

Tuntematon sotilas on enemmän kuin näkemisen arvoinen, enkä toisaalta usko, että siitä olisi kovin monille uudeksi talismaanielokuvaksi, jonka pariin todella palataan.

Se, että 180-minuuttisesta elokuvasta on leikattu kansainväliseen levitykseen 133-minuuttinen versio, ei ole oikeastaan uutinen vaan luonnollinen välttämättömyys. Linnaa ja Laineen elokuvaa toistavat pakkopalaset voidaan siivota pois. Uuvuttavaa hahmogalleriaa saadaan karsia. Faneja palveleva liturgia, kuten raudan syömiset ja kettingin paskantamiset voidaan jättää omaan arvoonsa. Kun sakset käyvät, Louhimiehen oma näkemys ja oma väite sodasta voi löytyä.

Jotta elokuva pärjäisi maailmalla, näkemyksen on nimenomaan pakko löytyä.

Miten muuten tällainen elokuva kiinnostaisi katsojia siellä, missä pitkän version aihe (oli se sitten Linnan tai Linnan-Laineen teos tai suomalaisten sotaidentiteetti) ei lähtökohtaisesti kiinnosta ketään? Siellä, missä juro korpisoturi ase kädessä ei ole ihmisen jaloin olomuoto? Siellä, missä kukaan ei välitä, millaisella elokuvauhrilla Suomen satavuotisjuhlaa kunnioitetaan?

Haluan todella nähdä tuon lyhyen version. On vaikea kuvitella, etteikö se olisi kolmituntista kettinkipötkylää parempi elokuvallinen kokonaisuus.

Enkä voi väittää, ettenkö halua nähdä myös pitkän televisioversion. Se on varmasti hyvää, tunteisiinkin vetoavaa viihdettä.