Ikitie on poikkeuksellisen vahva suomalainen elokuva: Viisi tähteä!

Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Kerronnan rohkeus paljastuu heti alussa. Englanninkielinen kertojanääni kehystää tarinaa vieraaseen maahan. Sitä, kenelle ääni kuuluu, ei paljasteta ennen kuin lopussa.

Antti Tuurin romaaniin perustuva Ikitie käsittelee utopian tavoittelijoita ja Stalinin terroria.

Tarina käynnistyy pihapiirissä Pohjanmaalla. Amerikasta palannut perheenisä Jussi Ketola (Tommi Korpela) on leimattu perusteetta kommunistiksi. Muiluttajien saapuessa ei ole vaihtoehtoa. Rajalla Ketola päättelee, että hänet aiotaan ampua. Hän juoksee pimeässä itään.

Neuvostoliitossa alkaa absurdi tapahtumaketju. Ketola pakkosijoitetaan Itä-Karjalassa Hopea-kolhoosille vakoojaksi. Asukkaat ovat pääasiassa amerikansuomalaisia, jotka ovat lähteneet suurten lupausten perässä Neuvostoliittoon.

Hetken ajan se vaikuttaakin heille paratiisilta.

 

Ohjaaja Antti-Jussi Annila kertoo Ikitietä niin varmaotteisesti, että jo kun Ketolan ja yleisön katseet kohtaavat alkutekstijakson käynnistyessä, voi huokaista tyytyväisyydestä. Emotionaalinen uskottavuus ja samalla juonen vetovoima ovat suomalaisessa elokuvassa poikkeuksellisia.

Historiallinen viitekehys on vahvalle tarinalle lisäarvo, ei painolasti.

Toisaalta on ilmiselvää, miksi venäläiset rahoittajat eivät olleet kiinnostuneita osallistumaan tuotantoon, vaan osatuottajia on Ruotsista ja Virosta, jossa kuvaukset toteutettiin. Stalinin ajan suorasukainen käsittely tähän tapaan ei istu nykyvenäläiseen keskusteluun.

Kansainvälinen näyttelijäjoukko on ykkösluokkaa. Monien kasvonpiirteet tuntuvat pohjustavan hahmon tarinaa kuin Sergio Leonen lännenelokuvissa konsanaan.

Korpela on elämänsä roolissa, mikä on toki paljon sanottu. Valheeseen pakotettu ja oikeasta perheestään irti revitty päähenkilö on suuren osan tarinasta vain kuori, koska totuus täytyy piilottaa niin syvälle. Ketolan kaipuu takaisin Kauhavalle on niin suuri tunne ja niin suuri rikos, ettei sitä voi sanoa ääneen.

Kolhoosin oudoissa olosuhteissa Ketola löytää tuen ja ehkä rakkauden amerikkalaisnaisesta, jota esittää tanskalainen, muun muassa Vallan linnake -sarjasta tuttu Sidse Babett Knudsen. Hänellä on optimistinen katse, joka lisää elokuvan katkeransuloisuutta.

Hopean johtajahahmoa esittää Ville Virtanen, joka kätkee rooliinsa suuria suruja.

Hannu-Pekka Björkmanin esittämä turvallisuuspalvelun suomalaistaustainen agentti on vajonnut avuttoman sadismin tilaan. Kelmi on tarinan onnettomin ihminen. Ikitien vahvuuksiin kuuluu, että jokaisesta henkilöstä haluaisi tietää vielä enemmän, tästä piruparastakin.

Tätä elokuvaa ei olisi voitu tehdä aiemmin.

Tuurin kanssa elokuvan käsikirjoittaneen Annilan tukena on kuvaaja Rauno Ronkainen, jonka kuvat tuovat mieleen Terrence Malickin Onnellisten ajan sekä Michael Ciminon Portin ikuisuuteen.

Elokuva korostaa arjen onnea ja toivoa, jonka siirtolaiset uuteen kotimaahansa heijastavat. Kolhoosin tunnelma on silti hirvittävän painostava – katsoja tietää historiasta, ettei tämä hyvin pääty.

Kuinka kauan voi sulkea silmänsä? Ehkä loppuun asti. Vapauden täydellistä menettämistä kivuliaampaa lienee vain kuolema itse.

Väkivaltaa ei elokuvassa tarvitse näyttää kuin vähän, mutta se herättää lopullisuudessaan suoranaista kauhua – kuten tässä yhteydessä pitääkin. Silti Ikitie ei ole lohduton, eikä se jämähdä jäykkään fatalismiin.

Tätä elokuvaa ei olisi voitu tehdä aiemmin. Osaamisen taso on suomalaisen elokuvan tätä päivää parhaimmillaan. Ikitie näyttää aiemmin vain Jadesoturin ja Saunan ohjanneen Annilan kykyjen kypsyneen enemmän kuin olisi voinut toivoakaan. 

★★★★★

Video: Ikitie -elokuvan traileri. Lähde:Nordisk Film Finland / YouTube.

Ikitie elokuvateattereissa 15. syyskuuta alkaen.