Parnasso: Tuhriko Putin vereen myös kirjallisuuden – voiko venäläisiä klassikoita lukea sodan aikana?

Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Teksti on julkaistu alun perin Parnasso-lehden numerossa 6–7/2022. Suomen Kuvalehti ja Parnasso kuuluvat samaan lehtiperheeseen Otavamediassa ja niillä on yhteinen päätoimittaja. Suomen Kuvalehti julkaisee Parnassossa aiemmin ilmestyneitä tekstejä verkossa. Parnasson voit tilata täältä.

Miksi palaamme aina venäläisiin klassikoihin? Kysymyksessä kiinnostavaa on juuri sana ”venäläinen”, sillä klassikkohan on jo määritelmällisesti teos, jonka pariin lukijat palaavat sukupolvi toisensa jälkeen.

”Venäläinen klassikko” on kuitenkin omanlaisensa käsite, joka herättää vahvoja mielikuvia. Venäläiset klassikot ovat laveita romaaneja tai tiheätunnelmaisia novelleja ja näytelmiä, jotka näyttävät ihmisluonnon paljaimmillaan. Kirjallisuushistorian kaanonrakenteet korostavat usein yksilöitä, mutta venäläiset klassikot marssivat leveänä rintamana edustamassa laajempaa kokonaisuutta kuin vain yksilöllisiä huippusuorituksia.

Ryhmä on häilyvärajainen mutta yhtä kaikki helposti tunnistettava joukko mestarillisia 1800-luvun kirjailijoita. Usein joukkoon luetaan ainakin Puškin, Gogol, Turgenev, Dostojevski, Tolstoi ja Tšehov.

Venäläisten klassikkojen tuntemus oli ennen osa yleissivistystä, ja vaikka kaanonit ovat sittemmin laventuneet ja kirjallisuusmaku muuttunut yksilöllisemmäksi, ovat venäläiset romantiikan ja realismin aikakauden mestarit pitäneet pintansa. Heidän kirjojaan on saatavilla uusintapainoksina, ja niistä tehdään versioita teatterilavoille ja valkokankaalle.

Niissä kiteytyy tarinalliseen muotoon sellaista elämänviisautta, jota emme tunnu tavoittavan muualta. Mitä se on ja miksi juuri venäläiset 1800-luvun mieskirjailijat ovat sen ilmaisemisessa niin taitavia?

Pohdin tätä kysymystä syksyllä 2021, kun käsiini osui sattumalta useampia kirjoja, joissa otettiin oppia venäläisistä klassikoista. Halusin perata ilmiötä näiden kirjojen valossa, mutta hanke hautautui muiden töiden alle. Ehdin kuitenkin antaa sille otsikon: Venäläisten opissa.

Sitten, 24. helmikuuta 2022, Venäjä hyökkäsi Ukrainaan, ja venäläisten opit saivat aivan toisen merkityksen. Alkoivat suureelliset sotilasmanööverit, Tšernobylin metsissä kaahailu, järkyttävä julmuus, tuhoisat ohjusiskut, absurdi ryöstely. Uutiskuvissa venäläissotilaat jonottivat postikonttoriin lähettääkseen kotiväelle sotasaaliiksi napattuja jääkaappeja, ja toisaalla kivikasaksi luhistuneesta synnytyssairaalasta kannettiin ulos viimeisillään raskaana olevia ukrainalaisnaisia.

Venäläisten klassikkoteosten analyysi tuntui uutisvirtaan verrattuna toisarvoiselta.

Joidenkin mielestä se oli jopa vahingollista tai väärin. Venäjän vastaisia pakotteita ja kauppaboikotteja seurasivat nimittäin nopeasti kulttuurialan boikotit. Putinia tukeneet muusikot menettivät tehtävänsä ja sovitut konserttinsa länsimaissa.

Ukrainan PEN ja muut ukrainalaiset kirjallisuusalan järjestöt vaativat venäläisen kirjallisuuden ja kirjailijoiden kansainvälistä täysboikottia niin kauan kuin vihollisuudet jatkuisivat. Vaatimus yleisestä venäläiskirjallisuuden boikotista ei kuitenkaan saanut laajaa kannatusta. Kirjallisuusjärjestöjen vetoomusta on pikemminkin arvosteltu sananvapauden rajoittamisena.

Mutta on sodalla vaikutuksensa. Kustantajien on tarkkaan mietittävä, millaista venäläistä kirjallisuutta kannattaa tässä tilanteessa kääntää ja markkinoida.  Ukraina itse on rajoittanut venäläisen kirjallisuuden maahantuontia ja levitystä jo vuodesta 2017, mutta tiukensi rajoitukset täyskielloksi sodan alkamisen jälkeen. Vallanpitäjiin kriittisestikin suhtautuva venäläinen kirjallisuus on pannassa.

Myös klassikot ovat joutuneet sodan pelinappuloiksi. Ukrainassa Puškinin patsaiden kaataminen on jo muodostunut kansanhuviksi. Pitäisikö siis solidaarisuudesta Ukrainaa kohtaan lopettaa esseen kirjoittaminen tähän? Saako venäläisiin klassikkoihin palata vasta, kun sota jonakin päivänä loppuu?

Klassikot ovat selvinneet maailmansotien kauhuista, Neuvostoliiton diktatuurista, Afganistanin sodasta. Olemme jatkaneet niiden lukemista ja niistä nauttimista kaikesta huolimatta. Mutta onnistuiko Vladimir Putin tuhrimaan ne vereen niin, ettei paluu Gogolin pakkasenpuremaan Pietariin tai Anna Kareninan heinäpelloille enää onnistu?

Suljen uutisvirran, käännän ajan kammesta taaksepäin ja avaan kookkaan sinikantisen kirjan. George Saundersin A Swim in a Pond in the Rain, in Which Four Russians Give a Master Class on Writing, Reading, and Life (2021) on juuri se teos, joka syksyllä 2021 antoi minulle kimmokkeen venäläisklassikoiden pohtimiseen.

Saundersin agentti tuskin on hihkunut innosta kuullessaan ensi kertaa palkitun kirjailijan uudesta projektista. A Swim in a Pond in the Rain edustaa marginaalista kirjallisuudenlajia, jonka kultakausi ajoittuu jonnekin 1900-luvun puoliväliin. Se on nimittäin esseeteos, joka toisintaa Saundersin luennot venäläisestä kirjallisuudesta Syracusen yliopistossa.

Tai ehkä pitäisi oikeammin sanoa luennat. Sillä Saundersin vuosittain vetämä kurssi ei ole mitään massaluennointia ex cathedra, vaan yksilöllistä kaunokirjallisuuden taidon ja taiteen opetusta valituille eliittiopiskelijoille.

Kurssilla lähiluetaan venäläisklassikoita englanninkielisinä käännöksinä sana sanalta, rivi riviltä. Ne ovat kuin pyhiä kirjoituksia, joiden äärellä viipyillään syviä merkityksiä tunnustelemassa. Mutta toisin kuin uskonnolliset tekstit, jotka tulkitaan dogmaattisesti, kirjallisuuden klassikot pysyvät avoimina, antavat tilaa tulkinnoille ja erilaisille näkökulmille.

Pedagogisesti Saundersin menetelmä on toimiva, mutta hämmästyttävästi hän onnistuu myös kääntämään sen vaikuttavaksi esseekirjallisuudeksi. Keskustelevalla, jopa jutustelevalla otteella Saunders käy läpi novelleja valinta valinnalta. Miksi kirjailija on päättänyt tehdä juuri näin? Mikä muuttuisi, jos tekstin virta kulkisikin toisin?

Lukijana pääsen mukaan opin valopiiriin, sen lämpimään ja intiimiin tunnelmaan. Saundersille venäläiset klassikot, etenkin kirjassa käsitellyt Gogol, Tšehov, Tolstoi ja Turgenjev, edustavat huippuunsa hiottua kirjallisten keinojen osaamista. Lukijoina tulemme imaistuiksi heidän teostensa maailmaan, mutta kirjoittajan näkökulmasta kiinnostavaa on se, miten tuon imun saa aikaan.

Saunders havainnollistaa tekstin ja lukijan suhdetta pilkkomalla ensimmäisenä analysoitavan novellin, Tšehovin ”Rattailla”, sivun mittaisiin otoksiin, joiden välissä hän syväluotaa tekstin herättämiä mielikuvia ja odotuksia.

Teksti seuraa koulunopettaja Marja Vasiljevnan matkaa kaupungista ja elämänkohtalosta toiseen. Annostelemalla tarinaa pienissä osissa Saunders hidastaa sen vaikutukset, tuo meidät tietoiseksi siitä, mitä lukiessa todella tapahtuu.

Mikään ei ole novellissa sattumaa: henkilöiden esittely, maiseman kuvaus, matkatavarat. Tarina on täynnä ”Tšehovin aseita”, merkityksellisiä yksityiskohtia, jotka synnyttävät tarinan eteenpäin vievän energian.

Saunders näyttää, miten Tšehov leikittelee romanttisen pelastusjuonen mahdollisuudella, mutta tempaisee sen sitten Marja Vasiljevnan ulottuvilta. Entä haluaisiko Marja todella tulla pelastetuksi? Hän ikävöi pois, mutta voiko mikään ulkoa tuleva muutos parantaa hänen tilannettaan?

Edetessään analyysi kääntyy väistämättä sisäänpäin: lukemalla tarkasti emme opi vain kirjallisuudesta vaan itsestämme – ja tässä lukutavassa piilee kirjallisuuden moraalinen muutosvoima.

”Rattailla” kertoo Marja Vasiljevnan yksinäisyydestä ja meidän yksinäisyydestämme. Se kertoo korjaantumattomasta ulkopuolisuuden tunteesta, jonka kokemalla ja tunnistamalla voimme kuitenkin suhtautua toisiin aavistuksen lempeämmin ja ymmärtävämmin, Saunders tulkitsee.

Parnasso: Valtaosa kirjailijoista ammuttiin tai vietiin leirille – Stalinin vainojen jäljet näkyvät Ukrainan kirjallisuudessa yhä

Klassikoiden lukemista perustellaan sivistävällä ja kasvattavalla vaikutuksella, mutta harva pystyy tarkemmin selittämään, mitä tuo vaikutus on ja miten se ilmenee. Venäläisten novellien luennoissaan Saunders näyttää, miten tarina avaa eteemme aina uusia mahdollisuuksia ja saa meidät kiinnittämään huomiomme ympäristön yksityiskohtiin, jotka rakentavat maailmasta moniulotteisen.

Kirjallisuuden aikaansaama muutos lukijoissa voi olla pieni, mutta se ei ole merkityksetön, Saunders toteaa. Kirjallisuus avaa konkreettisesti mahdollisuuksien horisonttiamme, mikä on olennainen elämästä selviämisen ja nauttimisen taito.

Venäläinen kirjallisuus sopii kirjallisuuden vaikutusten demonstrointiin erinomaisesti, koska sen edustama realistis-yhteiskunnallinen pohjavire on säilynyt kirjallisuudessa 1800-luvulta nykypäivään. Voimme samastua tarinoiden hahmoihin, koska tunnistamme heissä itsemme. Samalla tarinat ovat riittävän etäisiä, jotta niiden viehättävä vanhanajan patina peittää alleen tarinoiden oman ajan erityiset yhteiskunnalliset jännitteet. Näin lukijan huomio kiinnittyy entistä enemmän kertomusten psykologiseen realismiin.

Saunders keskittyy luennoissaan yksilön kokemukseen tai yksilöiden välisten suhteiden dynamiikkaan. Kun näköala välillä avartuu, esiin välähtää myös toisenlaisia kertomuksellisia jännitteitä: asenteellisuuksia ja rasismia.

Jälkisanoissaan Saunders miettii, mikä osa Venäjän 1800-luvun kirjallisuudella on maan myöhempiin vaiheisiin, totalitaarisen vallan nousuun. Ruokkiko kirjallisuudessa korostuva elämänkulun väistämättömyyden hyväksyminen ja myötätunnon viljely bolshevikkien rajua vastareaktiota, täydellisen kumouksen vaatimusta?

Saunders pitää kysymyksen esittämistä tärkeänä, vaikka ei koekaan voivansa vastata siihen. Luokkahuoneen lämpimän valopiirin ulkopuolelle rajautuu pimeys, josta tiedämme kovin vähän.

Yliopiston runoanalyysikurssilla aikojen alussa kerroin venäjää pääaineena opiskelevalle kurssitoverille, että minuakin houkuttaisi venäjän opiskelu. ”Älä ota venäjää, kieli on ihan mahdoton”, hän neuvoi. Valitsin sitten muinaiskreikan, mutta edelleen tunnen tšehovilaista kaihoa mahdotonta venäjää kohtaan.

Saundersia lukiessani pohdin, mikä merkitys kielitaidottomuudella on venäläisklassikoiden arvostuksessa ja tulkinnassa. Saunderskaan ei osaa venäjää, ja siksi onkin uskaliasta opettaa kokonaista kirjallisuusanalyysin kurssia vain käännösten varassa.

Saundersin antamat esimerkit englanninnosten eroista ovat valaisevia. Katkelmia voisi tuskin uskoa samasta alkutekstistä lähteneiksi. Venäläisten klassikkojen ja meidän kielitaidottomien lukijoiden välissä on kääntäjä, jolla on oma näkemyksensä klassikosta ja sen sovittamisesta kulloisenkin lukijakunnan tarpeisiin.

Meillä ei ole yhtä tekstiä vaan monia versioita. Yhdessä ajallisen ja kulttuurisen etäisyyden kanssa ne sumentavat joitakin tekstin piirteitä ja korostavat toisia. Käännösten vertailu tuottaa jonkinlaisen tärähtäneen stereokuvan, jossa monet asiat lomittuvat, mutta toiset törröttävät irrallaan.

Onko tämä ongelma? Me kielitaidottomat emme koskaan saa tietää, mitä Tolstoi todella sanoi.

Saundersille käännösten pluralismi on mahdollisuus, ei uhka. Niiden tulkinnat vain rikastavat mahdollisuuksien universumia, jonka venäläiset mestarit meille avaavat.

Samoihin aikoihin Saundersin kirjan kanssa lukulistalleni osui kollegan suosittelema intialais-amerikkalaisen antropologin Kirin Narayanin kirja Alive in the Writing: Crafting Ethnography in the Company of Chekhov (2012). Siinä ollaan edelleen yhdysvaltalaisen yliopiston kontekstissa, mutta nyt hyvän kirjoittamisen oppien kohteena ovat tutkijat, erityisesti etnografista tutkimusta tekevät.

Ensikuulemalta Narayanin kirjan idea tuntui erikoiselta. Mitä opetettavaa Tšehovilla, tunnelmanovellien ja syvälle sieluun leikkaavien näytelmien kirjoittajalla, on 2010-luvun tehotuotantolaitoksiksi muuttuneiden yliopistojen tutkijoille?

Mutta kirjan parissa käykin ilmi, että Narayania inspiroi erityisesti Tšehovin yhteiskuntakriittinen matkakertomus Sahalin (1895), joka paljastaa tsaarinajan vankileirin kauhut ja kertoo elämänmenosta kaukaisella saarella Venäjän imperiumin äärilaidalla.

Tšehov ei ollut vain kaihon ja kadotettujen mahdollisuuksien mestarillinen kuvaaja, vaan myös tieteellinen kirjoittaja. Lääkärinopinnot näkyvät kirurgintarkassa ihmismielen analyysissa, ja Sahalinissa risteävät monet ajankohdan keskeiset tieteelliset virtaukset: darvinismi, positivismi, kansatieteen näkökulmat. Sahalin on empiiristä, elämyksellistä tutkimusta kaunokirjallisessa asussa.

Sahalinin ohella Narayan ammentaa Tšehovin elämästä ja kirjeistä. Narayan nimittäin näkee kirjoittamisen avautuvan kahteen suuntaan: se on kirjoittajalle keino syventää itsetuntemustaan ja ymmärrystään maailmassa samalla kun tavoitteena on saada aikaiseksi teksti, joka puhuttelee lukijoita ja tarjoaa heille rikkaan, nyansoidun käsityksen aiheestaan. Kirjoittaminen ei ole elämästä erillinen saareke vaan osa elämää.

Siksi Alive in the Writing sisältää paljon kirjoitusharjoituksia, jotka kohdistuvat kirjoittajan omiin tavoitteisiin, toiveisiin ja tiloihin, ei vain representaation ja retoriikan haasteisiin. Paineisessa yliopistomaailmassa itsereflektio tuo kirjoittamiseen väljyyttä ja ohjaa ajattelua vapaammille vesille. Akateemisen kirjoittamisen ei tarvitse olla (itse asetettu) rangaistussiirtola; se voi olla rikastava tutkimusmatka.

Vaikka Saundersin ja Narayanin teosten kohderyhmien kirjoittajat edustavat hyvin erilaisia kirjallisuuden lajityyppejä, venäläisten opit heille ovat samankaltaisia. Kirjoittaminen on oman itsen ja maailman tutkimista sanojen avulla, merkityksellisten yhteyksien luomista.

Narayanin innoittamana alan lukea Sahalinia ja kaivan kirjahyllyn uumenista myös Tšehovin novellit.

Sahalin alkaa pitkällä kuvauksella Tšehovin matkasta kaukaiselle Ohotanmeren saarelle. Liike-energia on venäläisen kirjallisuuden keskeistä käyttövoimaa. Tuntuu kuin venäläisissä klassikoissa oltaisiin jatkuvasti matkan päällä: tapahtumia säestävät junan kolke, autioiden maiden halki kiitävät vaunut, loputtoman leveitä virtoja ylittävät lossit tai vähintäänkin kaipaus jonnekin kauas pois. Venäjänmaan laajat konnut tarjoavat loputtomasti mahdollisuuksia tarinankerrontaan.

Mutta vasta nyt alan kiinnittää ensi kertaa kunnolla huomiota paikannimiin ja niiden rakentamaan venäläisyyden maantieteeseen. Tšehovin ”Piinaviikossa” novellin kertoja unelmoi pyhiinvaellusmatkasta Kiovaan, ”Kullanmurussa” taas paetaan ikävää avioliittoa Harkovaan ja ostetaan puutavaraa nykyisen Valko-Venäjän alueelta.

Sotauutiset lomittuvat taas lukemiseen. Harkovan lähellä Izjumissa kaivetaan esiin venäläisten teloittamien siviilien ja sotilaiden ruumiita. Sahalinissa osun sivulle, missä kasakkaupseeri tappaa huvikseen Sahalinin alkuperäisasukkaisiin kuuluvan ainumiehen sitomalla tämän kädet selän taakse ja pahoinpitelemällä tätä:

Hänen ruumiinsa oli turvonnut ja kädet kuin keitetyt ravut ja kun hänet heitettiin kivi kaulassa mereen, varoitti Tšernyi hänen tovereitaan: – Näin meillä Venäjällä on tapana tehdä. (suom. Valdemar Melanko)

Tähän väliin tarvitaan jotain kevyempää luettavaa. Sitä tarjoilee brittiläinen Viv Groskop, jonka kansainvälinen bestseller Älä heittäydy junan alle ja muita elämänoppeja venäläisistä klassikoista (2017, suom. Heli Naski 2019) on ylittänyt suomennoskynnyksenkin.

Groskop navigoi tiensä venäläisten klassikoiden loputtoman kurjuuden ja kuoleman välistä ja kiinnittää huomionsa optimistiseen ajatukseen, että elämästä voi – kaikesta huolimatta – selvitä hengissä. (Tämän asenteen markkinoiminen pommien moukaroimille ukrainalaisille saattaa olla vaikeaa.)

Groskopin kirja edustaa lajityyppiä, jossa oma elämä nivotaan kirjallisuuden kylkeen, kirjallisuuden rakastamisesta puhutaan sumeilematta ja kirjallisuudesta etsitään huoneentauluiksi sopivia ohjenuoria.

Nyt ei olla turhan korkeakirjallisia. Lukijan ei odoteta tuntevan klassikkoja entuudestaan, eikä päätä vaivata ylenmääräisellä analyysilla. Silti juuri Groskopin kirjassa venäläiskirjallisuuden poliittisuus nousee esille – mutta vasta 1900-luvun kirjallisuuden parissa.

Groskop nimittäin ulottaa klassikkokaanonin viime vuosisadan puolelle. Mukana ovat muiden muassa Boris Pasternak ja Mihail Bulgakov – ja harvinaisena poikkeuksena runoilija Anna Ahmatova, ”venäläisen kirjallisyyden ylivoimaisesti kuuluisin naishahmo”, jolla ”on enemmän munaa kuin Hunter S. Thompsonilla, Norman Mailerilla ja Ernest Hemingwaylla yhteensä”.

Ahmatovan voima nousee olosuhteiden pakosta, Groskop tulkitsee, eikä lakkaa ihmettelemästä Ahmatovan sensuuria uhmaavia tallennusmenetelmiä. Koska paperille kirjoittaminen oli liian riskialtista, luotettujen ystävien rinki toisti runoja, kunnes Ahmatova saattoi olla varma, että ne säilyivät.

Aivan tällaisiin äärimmäisyyksiin ei 1800-luvun miesklassikkojen tarvinnut ryhtyä. Heille oli aina mahdollista paeta Eurooppaan tai välttää vallanpitäjien painostus hautautumalla viettämään kartanoelämää jossakin provinssissa.

Sen sijaan Neuvostoliiton aikana toiminutta kirjailijaa ei oikein voi lukea olematta akuutisti tietoinen, millä puolella hän oli – myötäilijä vai toisinajattelija. Klassikkostatus on syntynyt lähinnä jälkimmäisille, ainoastaan Nobelin kirjallisuuspalkinto pitää Stalinin suosikkikirjailijaa Mihail Šolohovia kiinni kirjallisuushistorian kunniagalleriassa.

Ahmatovan elämä ja runous todistavat sitkeydestä totalitaarisen järjestelmän äärimmäisessä paineessa, minkä Groskop leikkisään tyyliinsä tiivistää elämänohjeeksi ”älä käytä puristavia kenkiä vankilavierailulla”. Järjestelmää ei voi muuttaa, mutta yksilö voi Groskopin mukaan valita asenteensa. Tai mukavammat kengät.

Kuten Groskopin kirjakin osoittaa, 1800-luvun kirjailijoita on ollut tapana lukea vain valikoiden suhteessa valtiovaltaan. Ei olekaan aivan helppoa pysyä kärryillä nationalismin vaikutuksista venäläiskirjailijoihin tai heidän suhteestaan keisarivallan sensuuri- ja urkintakoneistoihin.

Oli mahdollista olla imperiumin kannattaja ja sen maanpakoon tuomitsema samalla kertaa. Oli mahdollista olla ukrainalainen ja venäläinen yhtä aikaa, kuten Poltavan lähellä syntynyt Nikolai Gogol, joka toi tuotannossaan esille ukrainalaista kertomaperinnettä mutta kannatti samalla panslavismia. Kirjailijan 200-vuotisjuhla vuonna 2009 meni maiden väliseksi kissanhännänvedoksi siitä, kummalle suurmies oikeasti kuului.

Toinen tiedollinen aukko, jonka venäläisten oppeja luotaavat kirjat väistämättä nostavat esille, on juuri naiskirjailijoiden puute. Kirjallisuus on ollut taideammateista naisille helpoin valloitettava, sillä taiteellisen työn on voinut suorittaa kotona, poissa julkisuuden katseilta, ja teoksia on voinut julkaista anonyymisti tai (miehen) nimimerkillä.

Venäjälläkin on ollut 1800-luvulla runsaasti naiskirjailijoita, mutta keitä he ovat? Miksi heidän joukostaan ei ole noussut klassikkoja? Millaisia lukukokemuksia vaille jäämme, kun kohtaamme vain mieskirjailijoiden maailmat?

Tähän Groskop ei vastaa, vaikka ottaakin naiskirjailijoiden näkymättömyyden käsittelyyn kirjansa jälkisanassa. Siinä hän esittelee lauseella tai parilla joukon omia suosikkejaan.

Miten erilaisia olisivat venäläisklassikoiden opit, jos niitä olisivat Ahmatovan ohella antamassa vaikka ukrainalainen Irina Ratušinskaja (1954–1997), Helsingissä syntynyt Lidia Tšukovskaja (1907–1996), Ohotanmeren rannalle vankileiriin vuosiksi teljetty Jevgenija Ginzburg (1904–1977) tai valkovenäläinen Svetlana Aleksijevitš (s. 1948)? Heitä kaikkia on muuten myös käännetty suomeksi.

Tässä kohtaa esseen kirjoittamista Kertšinsalmen sillalla räjähtää, ja Venäjä kostaa summittaisilla ohjushyökkäyksillä Ukrainan kaupunkeihin. Kiovassa ohjus osuu lähelle yliopistoa ja rikkoo venäläisen filologian oppiaineen tilojen ikkunat.

Ystävän julkaisemassa kuvassa laitoksen kokoustilan katto on romahtanut osittain alas ja kattorakenteet roikkuvat kokouspöydän yllä kuin futuristinen himmeli. Lattia on täynnä lasinsiruja, papereita, rakennuksen kappaleita. Täällä on tutkittu venäjän kieltä ja venäläistä kirjallisuutta. Nyt Venäjä suuntaa tänne pomminsa.

Ajattelen kaikkia venäläistä kirjallisuutta tutkivia kollegoitani Suomessa ja maailmalla. Miten pitää yllä tutkimusalaa ja opintosuuntaa, kun ilmapiiri on kääntynyt pakkasen puolelle, yhteistyösuhteet Venäjälle ovat poikki ja alan työllisyysnäkymät ovat yhtäkkiä romahtaneet lähelle nollaa?

Ei niin, että venäläisen kirjallisuuden opinnot olisivat koskaan olleet portti kultakaivokseen. Mielenkiintoiseen elämään kylläkin, mistä todistaa myös Groskopia innoittanut turkkilais-amerikkalainen Elif Batuman omaelämäkerrallisessa teoksessaan The Possessed: Adventures with Russian Books and the People Who Read Them (2010).

Dostojevskin Riivaajilta pääotsikkonsa lainaava kirja kertoo Batumanin vuosista venäläisen kirjallisuuden jatko-opiskelijana Stanfordin yliopistossa 1990-luvulla ja useista pitkistä opintomatkoista entisen Neuvostoliiton aluelle.

Saundersin ja tämän opiskelijoiden tavoin Batuman haki venäläisistä klassikoista oppia nimenomaan kaunokirjoittamiseen. Väitöskirja venäläisen romaanin kerronnasta oli väline ammattitaidon hankkimiseen. Mutta romaanin sijaan syntyikin hulvaton muistelmateos siitä, miten venäläisen kirjallisuuden lukeminen ja tutkiminen muovaa aiheelle omistautuneiden ihmisten elämää.

Batumanin kuvaamat venäläisen kirjallisuuden tutkijat ovat kuin joukko eksentrisiä lahkolaisia, jotka elävät omassa puolifiktiivisessä todellisuudessaan. Heitä eivät realiteetit kosketa: harras Tolstoi-tutkija ui samassa virrassa idolinsa kanssa, vaikka se tarkoittaisi peittymistä limaiseen vihreään levään.

Olin tikahtua naurusta, kun luin kirjan ensimmäistä kertaa viitisen vuotta sitten, mutta nyt näen sen osin toisessa valossa. Kirjallisuudentutkijoista kirjoittavilla kirjallisuudentutkijoilla on usein loistava ironian ja absurdin taju, mutta siitä on haittaakin.

Kirjallisuudentutkimuksen kysymyksenasettelut näyttävät triviaaleilta, vaikka juuri se on tieteenala, joka tarjoaa Batumanille analyysin välineet ja näkemyksellisyyden kirjoittaa venäläisestä kirjallisuudesta. Eikä vain siitä: kirjallisuuden teorian kautta aukeavat paitsi monihaaraisten venäläisklassikkojen syvyydet myös ihmissuhteiden monitulkintaiset kiemurat. Venäläisen kirjallisuuden opiskelu paljastuu elämänkouluksi paljon laajemmassa mittakaavassa kuin romaanin kirjoittamisesta haaveillut Batuman kuvitteli.

Batuman opiskeli kylmän sodan jälkeisellä 1990-luvulla, jolloin venäläinen kirjallisuus oli vapautunut poliittisten tulkintojen välttämättömyydestä, eikä sillä liioin nähty olevan vahvoja kansallisia tarkoitusperiä. Venäläistä kirjallisuutta luettiin ja tulkittiin universaalina, ihmisyyttä luotaavana kirjallisuutena.

Keväällä 2022 Tbilisissä pitämässään luennossa Batuman kertoi, että hänen suhteensa venäläiseen kirjallisuuteen muuttui vasta vuonna 2019, kun hän Venäjän-kiertueensa yhteydessä kävi esiintymässä myös Ukrainassa. Venäläisklassikkojen oletettu universaalisuus ei pätenytkään Ukrainassa. Siellä venäläisen kirjallisuuden imperialistiset sävyt ja propagandistinen käyttö tekivät mahdottomaksi klassikkojen lukemisen syvällisinä elämänoppeina.

Puškinin patsaiden pystyttäminen kaupunkikeskustoihin ympäri Ukrainaa ei ole ollut mikään hyväntahtoinen kulttuuridiplomatian ele, vaan panssarivaunumaisen tehokas tapa korostaa venäläisen kulttuurin ylivertaisuutta ja häivyttää näkyvistä paikalliskulttuurin saavutuksia.

Batumanille uusi näkökulma ei kuitenkaan tarkoita venäläisen kirjallisuuden siirtämistä syrjään, vaan uutta lukukierrosta, jossa oman lukijaelämän ja avartuneiden näkökulmien ansiosta klassikot näyttäytyvät jälleen uudessa valossa.

Suljen Batumanin muistelmat ja asetan sen kirjapinon päälle. Eräänlainen ihmiskoe tämäkin, venäläisklassikkojen ja niistä innoittuneiden teosten lukeminen Venäjän hyökkäyssodan varjossa. Taidan olla ensimmäistä kertaa lukijana ja kirjallisuudentutkijana tilanteessa, missä äkillinen historiallinen tapahtuma aiheuttaa paineen tulkita ja arvioida uudelleen kokonaisen kielialueen kirjallisuutta ja sen kulttuurista merkitystä satojen vuosien ajalta.

Saundersin, Narayanin, Groskopin ja Batumanin teosten lukeminen sotatilassa korostaa kirjallisuuden kykyä toimia elämänoppaana, joka valmiiden vastausten sijaan tarjoaa välineitä oman ajattelun ja omien kokemushorisonttien avartamiseen.

Saundersin mukaan kirjallisuuden kirjoittaminen ja lukeminen ovat keino yhteyksien luomiseen tai vähintäänkin sen ilmentämiseen, että uskomme yhä yhteyksien mahdollisuuksiin. Siksi kirjallisuus on pohjimmiltaan hyvän puolella.

Mutta tämän ajattoman ja ylevän periaatteen rinnalla kirjallisuus saa myös muita merkityksiä. Klassikon ajat ylittävä kirjallinen arvo ei tarkoita sitä, etteikö klassikkoteos monella tapaa kiinnittyisi eri aikakausien laajempiin kulttuurisiin ja yhteiskunnallisiin virtauksiin.

Kirjallisuutta lukiessa nämä kuitenkin helposti hämärtyvät taustalle, koska ihmiskohtalot tarinoiden käyttövoimana kiinnittävät huomiomme. Meidän on helppoa kiinnittyä yksilöihin, tarinoiden kokijoihin ja subjekteihin, ja sen sijaan vaikeampi hahmottaa, mitkä kirjalliset ja ulkokirjalliset voimat heihin vaikuttavat.

Vallitsevassa sotatilanteessa emme tarvitse venäläisen kirjallisuuden täysboikottia. Se ei auta ukrainalaisia oman kotimaansa puolustamisessa eikä se auta meitä ymmärtämään, millaiset syvät kulttuuriset jännitteet ja toisaalta vahvat yhteydet maiden välillä vallitsevat.

Sen sijaan tarvitsemme uutta, historiatietoisempaa ja yhteiskunnallisempaa lukutapaa perinteisen eettis-moraalisen lukutavan rinnalle. Sitä varten tarvitsemme venäläisen kirjallisuuden tutkijoita, jotka voivat avata meille myös kauempana menneisyydessä olevan venäläisen kirjallisuuden poliittisia kytköksiä ja käyttöä nykypäivän Venäjän kulttuuri-imperialistisissa manöövereissä.

Venäläinen klassikko on sanapari, johon on syytä suhtautua terveen kriittisesti. Klassikko on yleensä paikkansa ansainnut ei vain kirjallisten meriittiensä, vaan erilaisten ulossulkemisen mekanismien kautta, joilla toisia kirjailijoita on nostettu toisten kustannuksella. Tarvitsemme klassikkojen rinnalle laveampaa kirjallisuuden rihmastoa, jotta jonkin aikakauden koko kulttuurinen rikkaus ja moninaisuus tulisi esille.”

Venäläinen” puolestaan on sana, joka voi tarkoittaa niin venäjänkielistä kuin etnisesti tai kulttuurisesti venäläistä – ja näiden sanojen sotkeminen toisiinsa on osa Ukrainan sodan (tai oikeammin Venäjän sodan) propaganda-arsenaalia. Monietnisen- ja kielisen Venäjän imperiumin kirjallisuuksien historia katoaa järkälemäisten klassikkojen katveeseen.

Toisaalta myös venäjäksi muualla kirjoitetun kirjallisuuden historia on vaarassa jäädä tunnistamatta. Suomessa julkaistiin 1800-luvulla venäjänkielistä kirjallisuutta, mutta mitä kansalliset kirjallisuushistoriamme niistä kertovat? Eivät mitään. Meillä on vielä paljon opittavaa. 

Kirjoittaja Sanna Nyqvist on helsinkiläinen kirjallisuudentutkija.

Teksti on julkaistu alun perin Parnasso-lehden numerossa 6–7/2022. Suomen Kuvalehti ja Parnasso kuuluvat samaan lehtiperheeseen Otavamediassa ja niillä on yhteinen päätoimittaja. Suomen Kuvalehti julkaisee Parnassossa aiemmin ilmestyneitä tekstejä verkossa. Parnasson voit tilata täältä.