Unohtaminen on olemisen alku
Muistista tuli kultti, jota palvomalla nykymaailma yrittää olla great again, Maria Stepanova kirjoittaa.
Muistin muistolle on kunnioitusta herättävä kirja. Venäläiskirjailijan palkittu teos on esseen, muistelman ja sukukronikan hybridi. Sitä voisi kutsua myös metaromaaniksi, jossa valotetaan kirjoittamisen – ja kirjoittamattomuuden – vaiheita.
Teos kertoo Maria Stepanovan yrityksestä kirjoittaa sukunsa tarina. Se on hankalaa: vaikka sukulaiset ovat kokeneet ”vuosisadan suuret lihamyllyt” – juutalaisvainot, kommunistisen terrorin ja Leningradin piirityksen – he eivät ole niiden uhreja. Millainen kronikka syntyy ihmisistä, joilla on ollut historiassa lähinnä sivustakatsojan rooli?
Kysymys on mutkikas myös moraalisesti: ”Henkiin jääneiden tilanne provosoi väistämättä tietynlaisen eettisen epäfokusoitumisen: on vaikea olla ymmärtämättä sitä, että minun paikkani tässä maailmassa voisi helposti kuulua jollekulle toiselle.”
Oman hankaluutensa aiheuttaa sekin, ettei kirjailijan perheessä ole ollut perinnettä, jossa kunniakasta sukuhistoriaa välitettäisiin tuleville sukupolville. Siksikin hänen kirjansa kertoo muistoja enemmän muistamisesta.
Fyysinen olomuoto säilyy maailman tappiin ja ainoastaan minuus katoaa.
Sukulaisten kokemusten rinnalla Stepanova pohtii kuvien taltioinnin ja tulkinnan etiikkaa. Hän suhtautuu varautuneesti valokuvaan dokumenttina etenkin sosiaalisen median kuvatulvassa. Nykyihmistä odottaa ”kummallinen jatkettu olemassaolo, jossa fyysinen olomuoto säilyy maailman tappiin ja ainoastaan minuus katoaa”.
Kriittinen katse tarkentuu niin ikään taiteeseen. Kirjailija vertaa Rembrandtin omakuvia selfieihin ja pureutuu Charlotte Salomonin ongelmaan. Taiteilijan väkivaltainen kuolema ei voi olla vaikuttamatta hänen teostensa tulkintaan, vaikka hän työskenteli, luonnollisesti, kohtaloaan arvaamatta:
”Salomonin teosten äärellä täytyy samanaikaisesti muistaa ja olla muistamatta, tietää ja olla tietämättä, että tunnelin päässä odottaa Auschwitz.”
Muistin muistolle tarjoaa älyllistä haastetta, mutta kirjallisuusviittausten ja sivistyneisyyden taakse ei paeta. Tekstissä on katkeransuloista melankoliaa, joka tulee lähelle.
Teos on runsas paitsi temaattisesti myös tyylillisesti. Kieli on metaforista ja virkkeet polveilevia. Joku voisi kutsua ilmaisua vanhanaikaiseksi; itse käyttäisin sanaa ajaton. Suomentaja Mika Pylsy on selviytynyt haastavasta käännöstyöstä hyvin.
Stepanova suhtautuu nostalgiaan ironisesti. Se korostuu kohtauksessa, jossa hän matkustaa isoukkinsa kotitalolle ja tuntee päässeensä jonkin merkityksellisen äärelle – kunnes viikkoa myöhemmin saa tietää vierailleensa väärässä osoitteessa.
Tapaus saa pohtimaan niin omaa henkilöhistoriaa kuin kansakunnan muistia. Palvommeko vääriä monumentteja? Kyse onkin muistamisen politiikasta. Stepanova kirjoittaa Tzvetan Todorovia mukaillen, että muistista on tullut kultti, jota nykymaailma palvoo ”yrityksineen olla great again”.
Esseemäisten lukujen lomassa teoksessa on kirjailijan sukulaisten kirjeenvaihdosta koostuvia ”epälukuja”. Niissä pääsee kurkistamaan suvun historiaan, mutta kirjeiden välittämä tieto on autenttisenakin epäluotettavaa.
Kirjailija muistuttaa, että menneisyyttä penkovan on varottava rakentamasta historian sirpaleista johdonmukaista kertomusta suvusta, minuudesta tai kansallisesta identiteetistä. Jos niin tekee, on hyväksyttävä, että kertomus on vaillinainen, valheellinen.
”Ja hyvä niin: eräs runoilija on sanonut, että kukaan meistä ei tule takaisin. Toinen taas, että unohtaminen on olemisen alku.”