Lapsi arkussa, perhesurma ja huikeat luontokuvat – näin Suomen Kuvalehti on vaikuttanut taiteeseen

Finlandia-palkittu kirjailija Laura Lindstedt muistaa jutun heti.

#SK100
Teksti
Susan Heikkinen

Onko jokin Suomen Kuvalehteen vuosina 1916–2016 painettu jättänyt jäljen kirjoihisi tai sinuun kirjoittajana? Näin kysyi SK joukolta kirjailijoita juhlavuoden kunniaksi.

Finlandia-palkittu Laura Lindstedt muistaa jutun heti. Niinä kahdeksana vuotena, jotka hän kirjoitti Oneironia (Teos 2015), hän imi koko ajan faktatietoa kirjan teemoista. Kuolemaa käsitellyt Pelkäätkö kuolemaa, Gustaf Molander? (Elina Järvinen, SK 16–17/2014) ilmestyi kirjoittamisen viime vaiheissa, mutta siitä tuli kirjailijalle tärkeä.

”Jutussa on kirjoitettu auki asioita, jotka olivat keskeisiä kysymyksiä minulle”, Lindstedt selittää.

Kuten se olennainen: missä kulkee elämän ja kuoleman raja. Se sama häilyvä raja, jota kirjailija Oneironissa pohtii poeettisin keinoin.

”Juttu on varmasti vahvistanut ’just näin’ -tunnetta, oleellisen äärellä olemisen kokemusta.”

Lindstedt sai jutusta, oman taustatyönsä ohella, tukea myös faktoihin: mitä ruumiille tapahtuu ja tehdään.

”Ja sitten emotionaalinen puoli”, hän lisää.

Jutussa oli äiti, joka näki lapsensa arkussa. Se ääni, mikä siitä hennosta naisesta lähti…, läsnäolija kertoi, se ei ollut tästä maailmasta.

”Yhä nousevat kyynelet noista lauseista.”

 

Historiallisista romaaneistaan tunnettu Sirpa Kähkönen valitsee kotiarkistostaan kuvasarjan Kidutuskammiot (SK 22/1942). Kuvat kertovat Saksassa avatusta näyttelystä, joka esitteli Neuvostoliiton hirmutekoja.

”Juttu opetti minulle propagandan syvimmän olemuksen. Saksassa, jossa tuhottaviksi määrätyt ihmiset suljettiin aivan samanlaisiin kidutuskammioihin ja keskitysleireihin kuin Neuvostoliitossakin, kauhisteltiin Neuvostoliiton tekoja. Näyttelyn sanomasta käyvät hyvin esiin totalitarismin irrationaalisuus, kyyninen narrinpeli ja keinoja kaihtamaton valheellisuus. Samat kuvat olisi voinut julkaista saman ajan Saksasta.”

”SK:ssa julkaistu aineisto avasi minulle suuren portin totalitääriseen ajatteluun, sodan ajan tiedotusilmastoon ja aatteelliseen yksisilmäisyyteen. Vuosien 1941–1942 SK:t ovat aika hurjaa luettavaa siinä suhteessa.”

Aihe nousee vahvasti pintaan esimerkiksi romaanissa Hietakehto (Otava 2012).

 

”Olen sen luvatta repinyt mukaan hammaslääkärin odotushuoneesta”, tunnustaa kirjailija Iida Rauma hallussaan olevasta lehtileikkeestä Kuinka susi karhua petkutti (SK 3/2014). Kun luontokuvaaja Lassi Rautiaisen poikkeuksellisen vaikuttava susikuvasarja kiinnitti Rauman huomion, hän oli juuri kirjoittamassa romaaniaan Seksistä ja matematiikasta (Gummerus 2015). Siinä luontosuhde ja koiraeläimet ovat keskeisessä osassa. Rauma kiinnitti inspiroivimmat aukeamat työpöytänsä eteen seinään niin, että saattoi katsella niitä, kun kirjoitti.

”Minua viehätti kuvissa se, miten niistä välittyy susien sosiaalisuus, yhteistyö ja leikkisyys. Näin kun itsekin ollaan sosiaalisia nisäkkäitä, nuo ominaisuudet tuntuvat tunnistettavilta. Pidin siitä, että jutussa susista näyttäytyy puolia, jotka eivät mahdu perinteiseen susikuvaan, ilman että niitä silti ihmisenkaltaistetaan.”

 

Kun Simo Hiltusen esikoisromaani Lampaan vaatteissa (WSOY 2015) oli aluillaan, SK kertoi Helsingin murharyhmän uudesta päälliköstä Ritva Elomaasta (Hän, SK 17/2012). Hiltunen kirjoitti perhemurhasta. Juttu antoi hänelle kuin tilauksesta tietoa poliisin toiminnasta perhemurhatapauksissa.

Eräässä kohdassa juttua Hiltusen lukeminen keskeytyi kuin leikaten. ”Siinä mainittiin murharyhmän virallinen nimi: Helsingin poliisilaitoksen pitkäkestoisen rikostutkintayksikön väkivaltarikostutkintalinja. Nimi on hulvaton. Raadollinen työ verhotaan byrokratiaan, tärkeä kuorrutetaan mielipuolisella.”

Siitä hetkestä sai alkunsa romaanin rankkaa aihetta keventävä, itsetärkeänä pullisteleva poliisipäällikkö Markku Vesitaival.

 

Kirjailija Tuomas Kyrö muistaa SK:n kansikuvan, jossa Lasse Virénin paljaaseen ylävartaloon on kiinnitetty sykeantureita (Kalle Kultala, SK 34/1979). Juoksija valmistautui Moskovan olympialaisiin tieteen keinoin.

”Löysin tämän lehden isovanhempieni kesämökin saunalta työstäessäni 700 grammaa -romaania”, Kyrö kertoo.

Kyrön romaanissa (WSOY 2009) luodaan urheilusankaria ja eletään Suomen lähihistoriaa urheilun kautta. Virénkin vierailee sivuilla kaatumassa.

”Olin katsellut saman jutun kuvat jo pikkupoikana ennen kuin osasin lukea. Yli neljännesvuosisadan etäisyys antoi artikkeliin uuden valon. Nyt tiedämme vähän enemmän Suomen ’tieteellisestä’ valmistautumisesta monenlaisiin urheilukilpailuihin. Tätä teemaa käsittelen omalla tavallani romaanissani.”

 

2000-luvun alussa SK tilasi kirjailijoilta jatkokertomuksia julkaistavaksi lehdessä. Antti Tuuri kirjoitti Käärmeenpään polkijan (SK 15–23/2001), joka kertoi 1700-luvulla eläneestä herätysliikkeen perustajasta Jaakko Wallenbergista. Tilaustyö potkaisi liikkeelle paljon muutakin. Tuuri jatkoi aiheen tutkimista niin, että syntyi romaani Wallenberg (Otava 2004). Mystikkojen tutkimus poiki myöhemmin myös kaksi kirjaa alkemisti August Nordenskjöldistä.

Dekkaristi, toimittaja Matti Röngän piti taannoin nimetä kymmenen merkittävää tietokirjaa. Yksi hänen valinnoistaan oli 50-vuotiaan SK:n vuonna 1966 julkaisema tilaajalahjakirja Itsenäisyytemme vuosikymmenet. ”Olin lapsi ja koti oli köyhä mutta kunnollinen, oppiin kannustava. Kirja oli muovikääreissä, arvopaikalla kammarissa. Se oli minulle hieno upottautuminen Suomen historiaan. Tajusin aika varhain, että historiasta on eri tulkintoja.”

Jari Tervo muutti viime tipassa erään henkilöhahmon nimen romaanissaan Minun sukuni tarina (WSOY 1999). Parissa kohtaa nimi jäi vaihtamatta, virhe jäi kirjaan. Tervo oli aluksi raivoissaan. SK:n kriitikko Kaisa Neimala tulkitsi virheen harkituksi (SK 40/1999). Toisaalla kirjassa näet todetaan, että elleivät henkilöiden nimet pysy samana, kirja kertoo vieraantuneisuudesta. ”En ajattele, että kylläpäs on hölmö kriitikko”, Tervo sanoo. ”Sen voi todella lukea näin, tietämättä, minkälainen raastava möhläysten sarja on ollut sen takana.”