Kuolemantutkija: Miksi kuolevia ei näytetä sellaisina kuin he ovat?

Gustaf Molander on tutkinut ihmisen loppua 15 vuotta.

Gustaf Molander
Teksti
Elina Järvinen
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Nainen tuotiin päivystykseen kriittisessä tilassa. Vai oliko hän jo kuollut?

Sydän ei lyönyt enää. Kasvot olivat sinertävät. Verenpaine oli niin alhainen, ettei sitä saanut mitattua.

Apulaislääkäri Gustaf Molander otti elvytyspalkeen, pani maskin naisen suulle ja pumppasi ilmaa.

Hoitaja aloitti painallukset. Kymmenen napakkaa iskua rintalastalle, kaksi puhallusta suuhun.

Oli kiire.

Molander etsi kädestä suonta, sitä ei tahtonut löytyä. Mutta hän sai kanyylin paikalleen.

Hän avasi kurkunpäätä tähystimellä ja työnsi intubaatioputken henkitorveen.

Nainen oli noin 75-vuotias. Tanakka, harmaahiuksinen ja voimakaspiirteinen. Molander muisti hänet. Nainen oli käynyt vastaanotolla aikaisemmin, ehkä 1980-luvun alussa, joitakin vuosia sitten. Paikka oli tämä sama: IV sisätautien klinikka Helsingin Unioninkadulla.

Yhtäkkiä monitorin ruudulle alkoi piirtyä teräviä piikkejä. Molander tunsi voitonriemua: sydän reagoi, se alkoi pumpata.

Nainen siirrettiin sydänvalvontaan.

Elvytys oli onnistunut.

 

Nainen palasi neljännelle sisätautien klinikalle myöhemmin. Sairaus vaati jatkohoitoa.

Molander hoiti häntä, ja he alkoivat keskustella.

Nainen oli karjalainen, syntynyt Viipurissa 1909.

Molander kysyi, mitä hän muisti elvytyksestä. Miltä oli tuntunut olla kuoleman eteisessä?

Nainen ei ollut nähnyt kirkkaita, kutsuvia hahmoja tai tunnelia, jonka päässä loistaa valo. Ei mitään sellaista, mistä usein puhutaan niin sanottuina rajakokemuksina.

Hän oli ollut täysin poissa.

Nainen oli ammatiltaan sairaanhoitaja. Hän oli työskennellyt opetushoitajana psykiatrisessa sairaalassa.

Hän halusi tietää, millaista oli ollut elvyttää melkein kuollutta.

Molander myönsi, että oli hermoillut. Tilanne oli vaikea, ja hän oli vastikään valmistunut lääkäriksi. Hemmetti, tuleekohan tästä mitään, hän oli tuskaillut itsekseen.

Yllättäen nainen sanoi, ettei hänellä olisi ollut mitään sitä vastaan, että Molander olisi epäonnistunut. Vaikka nainen ei muistanut yksityiskohtia, hän muisti sen, ettei kuoleman eteisessä ollut paha olla. Ei pelottavaa, ei ahdistavaa.

Naisen ja Molanderin keskustelut eivät päättyneet tähän. He ystävystyivät, ja Molander alkoi suunnitella tutkimusta. Mitä vanhukset ajattelevat kuolemasta? Mitä he ajattelevat elämästä, kun kuolema lähestyy?

 

Molander etsi haastateltavia ja löysi heitä: yli 80-vuotiaita miehiä ja naisia, jotka asuivat yhä kotona. Osa heistä sairasti syöpää, osa oli ikäisikseen terveitä.

Vanhusten ei ollut vaikea puhua kuolemasta, päinvastoin. He sanoivat, etteivät tahdo löytää kuuntelijoita. Aihe ahdistaa nuorempia, niitä, jotka jäävät jatkamaan elämää.

Mutta tapa, jolla he puhuivat kuolemasta, oli mielenkiintoinen. Kuolema ei ollut kaiken loppu. Se ikään kuin koski vain osaa itsestä, raihnaista ruumista.

Kyse ei ollut uskonnollisuudesta, Molander tulkitsi. Oli vain yksinkertaisesti liian raskasta ajatella toisin: entä jos sammunkin kokonaan, häviän täydellisesti ja lopullisesti. Minä, joka tässä istun ja puhun, lakkaan olemasta.

Kun eläminen oli käynyt raskaaksi, kuolema kääntyi myönteiseksi asiaksi. Hyvät hetket, joita elämä oli tarjonnut, siirtyivät ajatuksissa tuonpuoleiseen.

”Mielen maailmassa tapahtuu imaginaarinen siirto”, Molander kirjoitti.

Molanderin elvyttämä nainen seurasi tutkimuksen edistymistä tiiviisti ja kannusti. Hän luki tekstejä, kun niitä valmistui.

Väitöskirja hyväksyttiin Turun yliopistossa syyskuussa 1999. Askel lyhenee, maa kutsuu – yli 80-vuotiaiden kuolema eletyn elämän valossa.

Molanderista tuli lääketieteen tohtori, mutta lääkärin työhön hän ei palannut. Hän keskittyi kuolemantutkimukseen.

Väitöskirjansa alkulehdellä hän kiitti ensimmäisenä tukijaansa, tätä naista. Mutta sitä nainen ei ollut enää lukemassa.

Hän kuoli Helsingin Kirurgisessa sairaalassa 21. tammikuuta 1997 kello 1.05.

Hautajaiset järjesti Molander.

 

Tiede vaikeni kuolemasta pitkään. Läntinen maailma teollistui, ja lääketiede löysi keinoja lykätä kuolemaa. Taistella sitä vastaan.

Oli miellyttävämpää ajatella lääketieteen voimaa kuin kuoleman vääjäämättömyyttä.

Hiljaisuuden rikkoi yhdysvaltalainen psykologi Herman Feifel. Hän toimitti vuonna 1959 artikkelikokoelman, jonka nimi oli The Meaning of Death, Kuoleman merkitys.

Omassa artikkelissaan Feifel tutki sitä, miten terveet ihmiset ja mielenterveysongelmaiset suhtautuvat kuolemaan. Kävi ilmi, että ne, jotka lähestyivät kuolemaa, arvostivat rehellistä ja suoraa puhetta. Tulos oli yllättävä; hoitavat lääkärit olivat varoittaneet, että potilaat voisivat stressaantua tällaisesta keskustelusta.

Feifelin oma näkemys oli selkeä.

”Kun saamme tietoa kuolemasta, vahvistamme tietoisuuttamme elämästä”, hän sanoi.

Syntyi käsite kuolemantutkimus, tanatologia. Termin juuret ovat kreikkalaisessa tarustossa: Thanatos oli kuoleman jumala. Hänen kaksoisveljensä Hypnos taas unen jumala.

Kuolemantutkimusta ei ole helppo määritellä. Se on monitieteistä ja laaja-alaista.

Se tutkii kuolemista ja kuolemaa tapahtumina, niihin liittyviä asenteita, tunteita ja tapoja. Se tutkii myös surua, luopumista ja menettämistä.

Esimerkiksi Yhdysvalloissa, Britanniassa ja Saksassa on erityisiä kuolemantutkimuksen laitoksia. Joissakin amerikkalaisessa yliopistoissa kuolemaoppi, death studies, kuuluu yleisopintoihin, kaikille pakollisiin aineisiin.

Suomessa tutkimusta tehdään eri tiedekunnissa jonkin verran. Gustaf Molanderin mielestä ala on täällä ”lapsenkengissä”.

Reilut viisi vuotta sitten hän yritti vakiinnuttaa opetusta Kuopion yliopistoon. Hän suunnitteli opintokokonaisuuden, joka olisi ollut avoin kaikille opiskelijoille. Kurssin nimi oli Kuoleman ja surun kohtaaminen.

Suunnitelma ei kuitenkaan toteutunut. Rahaa ei ollut.

 

Molander näyttää tuntevan Hietaniemen hautausmaan hyvin.

Hän kävelee Vanhalta kappelilta taiteilijainmäelle, pujottelee tottuneesti hautariviltä toiselle. Talutushihnan päässä vipeltää pieni australianterrieri.

Hietaniemen hautausmaa on Helsingin vanhin. Sen hiekkamaassa lepää yli 197 000 vainajaa.

Albert Edelfelt, Tove Jansson, Zacharias Topelius. Ja toisella puolella, uuden kappelin vieressä, Risto Ryti, Urho Kekkonen, Kalevi Sorsa.

Molander pysähtyy punertavan graniittikiven luo.

”Tämän mä halusin sulle näyttää”, hän sanoo.

Vivica Bandler. Syntynyt 5. helmikuuta 1917. Kuollut 30. elokuuta 2004.

Bandler oli akateemikko, kansainvälisesti tunnettu teatterijohtaja ja ohjaaja.

Mutta nimen päälle on kaiverrettu vain yksi sana: människan, ihminen.

”Tykkään tästä. Kuolevaisuuden suhteen me ollaan kaikki samassa asemassa. Vain ihmisiä.”

Molander jatkaa matkaa.

Kuolema on Suomessa vieläkin tabu, kartettava puheenaihe, hän sanoo.

Yleisellä tasolla siitä voi keskustella, mutta konkretiaa pitää välttää.

”Niin kuin tämä Yhteisvastuu-keräys.”

Hän viittaa kirkon suurkeräykseen, jolla hankitaan rahaa saattohoitoon. Keräys alkoi helmikuussa, mutta puheenaiheeksi nousivat kampanjan mainosjulisteet.

Niissä kuvataan tilanteita kuolinvuoteilla. Kuolevat ovat valkoiseksi puuteroituja hahmoja. Pieni poika ja kolmekymppinen nainen. Omaiset valvovat. Vaikutelma on maalauksellinen.

Jotkut seurakunnat pitivät julisteita liian rajuina eivätkä halunneet panna niitä esille.

Mutta Molanderia ne kiusasivat ihan toisesta syystä. Ne olivat valheellisia.

”Epärealistisia.”

Molander tietää, miltä kuolemansairas ihminen näyttää, kun loppu lähestyy. Hän laihtuu. Poskiluut tulevat esiin, nenä terävöityy. Ruumiin aukot eivät ole enää tiiviit.

”Katoavaisuus näkyy ihmisessä, mutta yhteiskunnassa se ei saa näkyä. Se pitää piilottaa.”

Molander kääntyy polulle, joka mukailee merenrantaa. Lahden toisella rannalla näkyy jyhkeä valkoinen kivirakennus, Lapinlahden entinen mielisairaala.

”Kuolema ja katoavaisuus eivät ole meidän kontrollissa, ja sitä on vaikea kestää”, hän sanoo.

”Nyt pitää pärjätä ja kilpailla, keskittyä ruumiiseen ja ulkonäköön. Ja kun ruumis lopulta pettää, se on ikään kuin epäonnistuminen.”

Mainosjulisteissa häntä vaivasi vielä toinenkin seikka: kaikki kuolevat olivat nuoria. Miksi ei yhtään vanhusta?

Suomessa kuoli vuonna 2012 yhteensä 51 737 ihmistä ja kaksi kolmesta oli yli 70-vuotiaita.

Niin se yleensä menee: vanha ihminen lähtee.

”Miksi vanhuksen kuolema ei kelpaa? Loogisinta olisi ollut näyttää mummo, jota lapsenlapsi pitää kädestä.”

Molander erikoistui aikanaan vanhustenhoito-oppiin. Hän on koulutukseltaan geriatrian ja sisätautien erikoislääkäri. Sitä ennen hän oli lukenut itsensä jo psykologiksi.

”Tuossa on muuten lääkärikollega”, hän sanoo äkkiä ja osoittaa vaaleaa hautakiveä.

Mies on kuollut kesällä 2005.

”Ortopedi. Eli erittäin terveellisesti ja lähti äkillisesti.”

Monet ihmiset toivovat kuolevansa näin, ”saappaat jalassa”. Miehet varsinkin. Naiset vaalivat enemmän ajatusta läheisten kokoontumisista ja viimeisistä jäähyväisistä. Heillä on kuolinvuodetoivomuksia. Molander tutki asiaa väitöstyössään.

Hän on pohtinut, mistä ero johtuu.

”Naiset ovat enemmän suuntautuneita ihmissuhteisiin ja ehkä parempiakin siinä.”

Sitäkin hän on miettinyt, mitä itse toivoisi. Haluaisiko hän järjestää asiansa ja sanoa viimeiset sanottavansa.

”En oikein tiedä. Ehkä seisovilta jaloilta kuitenkin.”

 

Mihin tiedekuntaan kuolema kuuluu?

Tätä kysymystä pohdittiin, kun tanatologian dosentuuria perustettiin.

1800-luvulla papit olivat kuoleman asiantuntijoita, ja 1900-luvulla rinnalle tulivat lääkärit. Mutta nyt elettiin 2000-lukua.

Kenen asia kuolema nyt oli?

Vilma Hänninen on sosiaalipsykologian professori Itä-Suomen yliopistossa. Hän tutustui kuolemantutkimukseen Molanderin kautta ja innostui siitä.

”Se oli tärkeä aihe, jota tutkittiin vähän ja joka oli vähän esillä. Silti se herätti aina hirveän paljon kiinnostusta”, Hänninen sanoo.

Hänen mielestään kuolemantutkimus sopi nimenomaan hänen tieteenalaansa. Kuolema koskettaa yksilöä, ihmissuhteita, yhteisöjä, kulttuuria ja yhteiskuntaa – kaikkia niitä tasoja, joita sosiaalipsykologia tutkii.

Kuolema on kaikkien asia ja jokaisen oma asia.

Syyskuussa 2006 Gustaf Molanderista tuli Kuopion yliopiston tanatologian dosentti, Suomen ainoa.

Käytännön merkitystä arvonimellä ei nykyään juuri ole. Dosentti voi opettaa yliopistossa, ohjata opiskelijoita ja tarkastaa opinnäytteitä, mutta töistä päätetään tapauksittain. Periaatteellinen merkitys on suurempi: dosentti on alansa asiantuntija.

Keväällä 2008 Molander piti Kuopiossa yhden kurssin. Halukkaita oli niin paljon, etteivät kaikki mahtuneet mukaan.

Samoihin aikoihin Molander alkoi itse tutkia kuolematyöntekijöiden arkea.

Hän seurasi hautaustoimistojen, hautausmaiden ja krematorioiden työntekijöitä, henkilökuntaa sairaaloiden ruumishuoneilla. Hän osallistui työhön itsekin: kuljetti vainajia, puki, pani arkkuun, näytti omaisille.

Kenttätyö vei useita kuukausia.

”Tarkoin säädellyin toimin vainajat erotetaan elävien maailmasta”, hän kirjoitti.

Rituaaleja oli paljon, eikä niiden tarkoitusta kyseenalaistettu.

Sairaaloissa vainajia kärrättiin aina jalat edellä.

Heitä kuljetettiin maanalaisia käytäviä pitkin, vietiin ulos takaovista. Yleisillä käytävillä kuolema ei saanut näkyä.

Ja kun vainajaa valmisteltiin arkkuun, moni asia piti ottaa huomioon. Kädet ristittiin rintakehän päälle. Jos leuat loksahtivat auki, kun kuolonkankeus hellitti, ne sidottiin kiinni.

Molander tutki tapojen syntyhistoriaa. Usein taustalla oli ollut kansanusko. Jos vainajan suu on auki, paha henki pääsee sisään. Jos vainaja näkee taakseen, hän palaa kostamaan kokemansa vääryydet.

Tutkimuksen nimeksi tuli Matka mullan alle. Se julkaistiin 2009.

Molander totesi, että kuolematyö on näkymätöntä – ja raskasta. Arjen päätökset ovat vaikeita.

Onko vainaja enää siinä kunnossa, että omaiset voivat katsoa häntä? Onko lahoamisprosessi liian pitkällä, iho mustunut? Onko rikki- ja voihappoa vapautunut niin, että haju on sietämätön?

Näitä kysymyksiä kappeleiden vahtimestarit joutuvat pohtimaan.

Molanderin mielestä heidän vastuunsa on valtava.

 

Puuovessa on valkoinen kyltti: Vahtimestarit.

Kalervo Mattila opastaa pieneen aulaan. Gustaf Molander kävelee perässä.

Oikealla on käytävä Hietaniemen uuteen kappeliin. Vasemmalla kylmiöön. Edessä on pieni tila, jonka voi sulkea liukuovella. Se on näyttötila.

Mattila on Hietaniemen hautausmaan kappelityönjohtaja. Molander tuntee hänet vuosien takaa.

Mattilalla on neljä vakituista alaista. Heidän tehtävänsä on näyttää vainaja omaisille, jos nämä sitä toivovat. Mattila on joukon kokenein. Hän on tehnyt työtä 18 vuotta.

Katsominen ei ole kovin yleistä. Uuden kappelin kylmiössä säilytetään vuosittain noin 1 300:aa ruumista, ja arviolta sataa käydään katsomassa. Näyttöjä on pari kolme viikossa.

Monet ovat tosin voineet nähdä vainajansa jo sairaalassa tai vanhainkodissa. Mutta laitoksissa ruumiita ei säilytetä kauan, tilat ovat pienet.

Hietaniemen kappelin kylmiö on iso: kaksikymmentä kaappia.

Mattila avaa teräsovista yhden. Kolme arkkua allekkain, nimilaput kiinni pienissä ristikoristeissa. Lämpötila viisi astetta.

Täällä vahtimestari yleensä avaa arkun ensimmäisen kerran. Hän tarkistaa vainajan kunnon pari kolme tuntia ennen katsomistilaisuutta. Jos nimilapussa on keltainen kolmio, tilanne on huono. Ruumiinavauksen tehnyt lääkäri on sitä mieltä, ettei näyttöä suositella. Jos kolmiossa on lisäksi pieni tarra, vainajaan liittyy tartuntavaara.

Se on kuitenkin hyvin harvinaista.

Yleensä vahtimestari joutuu arvioimaan vainajan kuntoa itse: onko värimuutoksia liikaa, hajua.

Jos siltä vaikuttaa, se sanotaan omaisille: ”Nyt näyttää siltä, että ei kannata katsoa. Parempi säilyttää kauniit muistot.”

Mutta lopullisen päätöksen tekevät omaiset.

Mattila ottaa seinustalta kuljetuskärryt. Näillä arkku viedään valmiiksi näyttötilaan.

Yleensä omaiset ovat jännittyneitä, hiljaisia. Siinä hän lepää, tuskat ovat poissa, he saattavat sanoa. Äänet kuuluvat sermien yli.

He sujauttavat ehkä arkkuun kukan, kirjeen tai piirustuksen. Viipyvät hetken ja lähtevät.

Mutta toisenlaisiakin reaktioita voi tulla. Ärtymystä, suuttumusta, vihaa. Vainajan katsominen järkyttää.

Ja joskus purkaus kohdistuu vahtimestariin.

Se pitää vain ottaa vastaan, Mattila sanoo.

”Omainen ei voi olla vihainen isä Jumalalle eikä hoitaneelle lääkärille. Hän on vihainen vahtimestarille.”

Raskaimpia päiviä ovat kuitenkin ne, jolloin avattavana on pieni arkku. Omaisten tuska on niin suuri, että sitä on vaikea katsoa. Ja melkein kestääkin.

Oli sattunut tapaturma. Kolmevuotias kuoli.

Mattila toi arkun näyttötilaan hyvissä ajoin. Hän nosti kannen apukatafalkille ja taitteli kasvoliinan arkun laidalle. Sytytti kynttilät.

Poika oli kaunis, vammat olivat alavartalossa.

Vanhemmat tulivat toisiaan tukien. Heillä oli nalle, isompi kuin poika.

Mattila avasi liukuoven, ja äiti näki lapsen.

”Se ääni, mikä siitä hennosta naisesta lähti…” Mattila sanoo.

”Se ei ollut tästä maailmasta.”

 

Molander astuu ulos auringonpaisteeseen.

Hietaniemenkatu on hiljainen. Keskiviikko on rauhallinen päivä. Hautajaisia on eniten lauantaina.

Molander suuntaa kotiinsa. Hän asuu ihan lähellä, kävelymatkan päässä.

Kuolematyöntekijät – ihmiset, jotka ovat konkreettisesti tekemisissä kuoleman kanssa – pelkäävät sitä vähemmän kuin esimerkiksi teologit ja psykologit. Näin todettiin suomalaistutkimuksessa 1990-luvun alussa.

Mitä ajattelee Molander? Pelkääkö hän kuolemaa?

”Ei se mikään helppo asia ole”, hän sanoo. ”Olen 64-vuotias, asia hiipii mieleen.”

Hän on kohdannut kuolevia ja kuolemaa. Teoreettista tietoa on paljon ja kokemuksiakin. Mutta kun ajatus siirtyy omaan kuolemaan, tilanne on eri.

Erityisesti häntä askarruttaa elämän ja kuoleman raja. Missä se menee?

Kysymys ei ole aivan yksinkertainen, sillä kuoleman virallista määritelmää on jopa muutettu. Ennen ihminen todettiin kuolleeksi, kun sydämen toiminta oli lakannut. Mutta kun elinsiirrot yleistyivät, syntyi ongelmia.

Kun elimiä irrotetaan, elintoimintoja ylläpidetään hengityskoneella. Otettiinko elimiä siis elävältä ihmiseltä? Sydän sykki.

Vuonna 1971 Lääkintöhallitus antoi uuden ohjeen: ihminen julistetaan kuolleeksi, kun aivojen toiminta on peruuttamattomasti loppunut.

Silti raja on hankala. ”Kuolema on prosessi”, Molander sanoo. ”Ihan fyysisestikin.”

Ruumis ei sammu hetkessä. Verenkierto tyrehtyy, mutta osa soluista kestää hapenpuutetta. Munuaissolut elävät tunnin, hengitysteiden värekarvat 10 tuntia. Siittiöt uivat kiveksissä jopa puolitoista vuorokautta. Parta, hiukset ja kynnet kasvavat vielä pitempään.

”Tätä kaikkea on kauhean vaikea mieltää”, Molander sanoo.

”Kun joudun sinne kylmiöön, voinko olla varma, etten sitä näe ja tiedä?”

Mihin mieli katoaa?

Vai katoaako se?