Luontoa ei voi sulkea ulos

runot
Teksti
Artemis kelosaari

Tämä on ilmaisnäyte SK:n maksullisesta sisällöstä

Länsimaista kulttuuria on väitetty katsomiskeskeiseksi. Samalla se on järki- ja ihmiskeskeistä, ja täten siihen voi kuulua ylenkatse luontoa ja samalla ruumiillisuutta kohtaan. 1900-luvun lopulla syntyneissä posthumanistisissa ja ekokriittisissä ajattelusuuntauksissa puolestaan pyritään purkamaan ihmisen ja (muun) luonnon välistä hierarkiaa.

Pauli Hautalan esikoisrunokokoelma Katseen maanosat ammentaa selvästi näistä aatteista, jotka toki ovat tällä hetkellä jonkinmoinen trendi taiteissa.

Jokin perustavanlaatuinen muuttuu”, julistetaan jo takakannessa lyhyesti ja ytimekkäästi. Kokoelman punaisen langan muodostavat hetket, joissa ihminen ja luonto limittyvät.

Luonnonlait ovat jatkuvasti läsnä ihmisruumiissa: elämme, hengitämme, syömme ja kuolemme. Sitä kautta olemme kaikki osa aineen ikuista kiertokulkua. Jo kokoelman tajunnanvirranomaisessa prologissa Hautala panee merkille, että ”istutuksia hoitavan naisen kudoksien orgaaninen koostumus ei molekyylitasolla eroa olennaisesti hevoskastanjan orgaanisesta koostumuksesta”.

Teoksen kymmenen osiota lähestyvät teemaa kukin omasta näkökulmastaan.

Ensimmäisessä huomion kohteena on vesi, kaiken elämän alkulähde. Toisaalta runoissa puhutaan paljon nimenomaan keinotekoisen altaan vedestä. Luonnon ja kulttuurin vastakkainasettelu purkautuu.

Toinen osio keskittyy lapsiin ja väreihin, välittömyyteen elämän edessä, kolmas taas juoksemiseen. Fyysisyys kohtaa urbaaniuden.

Seuraavissa osiois­sa tutkitaan luonnon armottomuutta, eläintä ihmisessä ja ihmisen halua järjestää maailma. Kaaos, entropia, on läsnä niin kaupungissa kuin puutarhassakin.

Viimeinen osio on lievä antikliimaksi: yhtäkkiä ollaankin keskellä masentavan stabiilia ja steriiliä kaupunkia. Muuttuiko mikään sittenkään?

Hautalan kirjoitustyyli on lakonisen toteavaa, kaikin tavoin epärunollista aina proosamaisesta asettelusta lähtien. Tämä asettaa hänet tiukasti modernistisen runon traditioon.­

Subjekti on näistä runoista häivytetty, mikä sopii teemaan luonnon suuresta koneistosta, jossa ei ole keskipistettä. Pahimmillaan lopputulos on monotonista luettelointia. Tätä piristävät ajoittaiset groteskiuden häivähdykset, kun esimerkiksi ”muurahaiset syövät kastemadon elävältä”.

Pauli Hautala: Katseen maanosat. 104 s. Poesia, 2022.