Luontolyriikka hehkuu ihmeitä

Suoranaisen luontomystiikan pystyy aistimaan rivien välistä, Artemis Kelosaari kirjoittaa.

runot
Teksti
Artemis Kelosaari

Runoteoksen nimi on ytimekkäästi Puut. Mitäpä siihen lisäämään – niistähän tämä kirja kertoo. Olli Sinivaara vie kuudennessa kokoelmassaan lukijansa niin syvälle suomalaiseen metsään, ettei vastaavaa ole aivan äskettäin koettu.

Runojen puhuja liikkuu luonnossa ja tekee huomioita yksityiskohdista suuriin yleiskuviin. Välillä havainnoija katoaa tyystin havaintojen sekaan, ikään kuin sulautuu osaksi puiden ja varpujen kokonaisuutta – tuttu kokemus kenelle tahansa paljon metsässä vaeltaneelle. Barokkisen runsaat säkeet punovat sisäänsä männyn, kuusen, koivun olemuksen oksa oksalta.

Nimenomaan ”säkeistä” on sopivaa puhua. Runot tuottavat vanhahtavan vaikutelman paitsi runsaudellaan myös poljennollaan, joka muistuttaa enemmän laulua kuin puhetta. Riimejä tai määrättyä mittaa ei ole, mutta rytmi kyllä. Nämä lienevät makuasioita, mutta omasta mielestäni tällaista on nykyaikana virkistävää lukea.

Kuvakieltä Sinivaara hyödyntää yllättävän säästeliäästi, mutta tässä näkyykin hänen kielellinen taitonsa: hän osaa saada metsämaiseman näyttäytymään outona ja ihmeellisenä ilman vertauksiakin. Vain toisinaan runoa maustaa jokin tehokas metafora, kuten ”mänty hyökyy kohti korkeutta” tai ”toukokuun koivuilla / ei ole loppua”.