Vähättelyn historia

Tietokirjoja ei haluai­si lukea punakynä kädessä ja Google toisessa, mutta suomalaisten naisten popmusiikkihistoria Lailasta Almaan kaipaa molempia koko mitassaan.

Alun 1950-luvun jazz-iskelmää käsittelevä osuus on leuat loksauttava. Tämäkö on suomen kielen taso, jolle kaksi tutkijatohtoria kustannustoimittajan avulla yltävät?

Teksti on lukukelvottoman rajoilla: toisteista, kapulaista, toisteista, anglistista ja sana­järjestyksiltään sattumanvaraista. Edetessään kirja ryhdistyy hieman, mutta lohtu on laiha.

Tiina Käpylä ja Anna-Elena Pääkkölä ovat musiikkitieteilijöitä Turun yliopistossa. He kuvaavat kirjaansa ajatusleikiksi, musiikkihistoriankirjoitukseksi, jossa miehet jätetään taka-alalle.

Aiheesta olisi nipuittain kiinnostavia kysymyksiä. Miten yhteis­kunta ohjaa eri sukupuolia kiinnostumaan eri genreistä ja soittimista, ja mitä siitä seuraa? Mikä teki juuri Suomesta erityisen rock-keskeisen eli miehisen musiikkimaan? Ja miksi miesten suomirock murtui viitisentoista vuotta sitten naisten johtamaksi suomipopiksi?

Kirjoittajat tuntuvat kuitenkin jumiutuneen vähättelyn paljastamiseen, mikä on itsessään vähättelevää.

Uhrinarratiivi on sääli erityisesti artistien kannalta. Vieläkään heidän musiikkiaan ei haluta ymmärtää vakavasti.

Viimeistään 1990-luvun kohdalla kronologisehko teos muuttuu löysäksi luetteloksi.

Demobändejä esitellään viiden jäsenen tarkkuudella, eikä lukija enää ymmärrä, mikä on tärkeää ja miksi. Silti olennainen case, 2010-luvun taitteen puhkihypetetty elektroyhtye LCMDF, unohtuu noteerata.

Listauksen tyyli vaihtelee tiedoteabsurdismin ja musiikkilehtikökön välillä. Kaikkia halu­taan kehua. Jenni Vartiaisen musiikki on ”haikean esteettistä” ja Kikka Laitinen ”merkittävä tekijä monessa musiikki- tyylissä ja monella aikakaudella”. Jannika B on ansioitunut aloittamalla keskustelun ”alv-politiikasta taiteen alalla”.

Menestystä ja merkittävyyttä korostetaan muttei perustell­a edes numeroin.

Bessin Ram pam pam on kirjan mukaan ”kansainvälinen hitti”, vaikka se on yltänyt Spotifyn kahdensadan kuunnelluimman kappaleen joukkoon vain Suomessa.

Muitakin asiavirheitä on useita, niistä osa kummallisia.

Kirjoittajat väittävät 2010-luvun valtavirtaista rave­musiikkia kuvaavan EDM:n tarkoittavan elektronista m­usiikkia sinänsä, jolloin kirjan mukaan sitä esittävät Björk sekä kotimaiset M ja The Hearing.

Leevi and the Leavingsin kutsu­minen huumorimusiikiksi on sentään hyvä provokaatio.

Lähteet nojaavat suomalaiseen musiikkikirjallisuuteen, ja viitteet harvenevat loppua kohti. Keskeinen portinvartija, tunnetusti miespainotteinen musiikkilehdistö, sivuutetaan täysin.

Samalla sivuutetaan lehtien­ antama vetoapu: varsinkin rockia ja räppiä tekevät naiset ovat sukupuolen vuoksi tai siitä huolimatta saaneet vuosien saatossa valtavasti mediatilaa.

Sen sijaan kirjoittajat heittelevät persumaisen erittelemättömiä yleistyksiä naisten kaltoinkohtelusta lehdistössä.

Helsingin Sanomien, Rumban ja Soundin vanhoissa jutuissa aika­laiskirjoittajat ovat olleet yllättävänkin tietoisia siitä, miten autotallirockyhtye Thee U­ltra Bimboos haluaa ottaa miehiset rock-kliseet nimiinsä. Uusia levyjä julkaistessaan se pääsi Rumban kanteen kolmesti. Arviot ovat hehkuttavia ja musiikkikeskeisiä. Usein sukupuolta ei edes mainita.

Kirja ei puhu tästä. Sen mukaan ”media” on vähätellyt y­htyettä ”tyttöystäväbändiksi”.

Väite on lähteytetty Elävän arkiston haastatteluvideoon, jossa toimittaja kysyy bändiltä heidän toisessa yhtyeessä soittavista poikaystävistään.

Vuonna 2022 Tieto-Finlandia-raatia johtanut Suna Vuori ällisteli taannoin Helsingin Sano­missa monien tietokirjojen ala-arvoiselta vaikuttavaa kustannustoimittamista. Lailasta Almaan on kiistatta kirja tätä maata. Siitä seuraa vakavampia huolia. Olkoonkin populaari­tiedettä, tutkijoiden kirja edustaa myös tieteenalaansa.

Kysymys on ikävä esittää: tätäkö on suomalainen popin tutkimus? 

Tiina Käpylä, Anna-­ Elena Pääkkölä: Lailasta Almaan. Suomalaisten naisten populaari­musiikin historia. 351 s. Into, 2023.