Yksi kauniiden joukossa

Saattaja vie lukijan poikkeuksellisen lähelle kuolemaa. Kuolema on tuntematon, siitä puhumiseen ei ole helppo löytää sanoja, kuolema on tabukin.

Polina Barskova kiinnitti Oksana Vasjakinan romaanin Haava (Otava 2023, suom. Riku Toivola) jälkisanoissa huomiota surutekstien tarpeellisuuteen juuri nyt. Korona ja sota ovat tuoneet kuoleman lähemmäksi. Silti kieli on puutteellinen väline surun ja kuoleman edessä.

Sari Elfvingin Saattaja-romaania ei markkinoida suru- tai kuolema­kirjana, mutta juuri kuolevien poikien hoitaminen on päähenkilö Lainalle itsensä ja ihmisyyde­n kohtaamisen paikka. Laina on hankkiutunut jatko­sodassa lotaksi sairaanhoitajatehtäviin Karjalaan. Kestävänä ja kovapintaisena hän valikoituu nuorukaisten saattohoitajaksi.

Laina viettää öitä haavoittuneiden vieressä. Monena aamuna saman peiton alla onkin jo kylmettynyt, kankea ruumis.

Mutta Laina on elossa, ja h­änestä Saattaja-romaani kertoo e­nemmän kuin kuolleista. Laina ei ole hankkiutunut Karjalaan saattohoitajaksi vaan pyydystääkseen luonnontieteellisen museon kokoelmiin harvinaisen perhosen. Laina opiskelee bio­logiaa ja on töissä museossa.

Perhosen muodonmuutoksesta kasvaa vertauskuva Lainan omalle kasvutarinalle ja seksuaaliselle vapautumiselle. Löytämästään toukasta Lain­a kirjoittaa: ”Minä näen sen muodonvaihdoksen, ja mittaan kaiken oppimismielessä. Minä ymmärrän sen salaisuutta. Kuten ymmärrän pian itseänikin.”

Saattajan kieli ja kerronta ovat suomenkielistä nykyproosaa lukeville tuttuja. Samantyyppinen yksityiskohtien tarkkuus, todellisuuden taipuminen vertauskuviksi ja muutenkin lyyrisen herkkä kieli yhdistettynä dekkarimaiseen episodi kerrallaan ratkeavaan arvoitukseen ovat jo suorastaan tyylisuunta suomenkielisten kirjailijoide­n (ennen kaikkea naisten) proosassa. Näin edesmenneen isän valokuva taipuu öljylampun valon läikkeessä: ”Isä ei aina pysynyt kehyksissään. Hänestä tuli tihentynytt­ä ikävää. Ikävä otti varjojen muodo­n ja nurkissa tanssivien pölyvanojen piirteet.”

Miellyttävää tuota tyyliä on lukea. Parhaimmillaan löytyy osuvia kuvia kertomaan maail­masta uusin sanoin, kuten valokuvaesimerkissä. Massasta erottumiseen aivan erinomaisenkin perusproosan kirjoittajat tarvitsevat kuitenkin jotain omalakista, uutta ja järisyttävää maustetta. Saattaja on kauneuden ja kuoleman kosketus, yksi hieno kokemus lukuisten kauniiden romaanien joukossa. 

Sari Elfving: Saattaja. 278 s.­ Teos, 2023.