Kaksin aina kaunihimpi
Vanha mies yrittää hyötyä nuoresta naisesta ja nuori nainen vanhasta miehestä, sanotaan Sinä riität -esseekokoelman takakannessa. Se on hauskaa, koska se on totta.
Kirkon imagokriisi, maalaistyrkyt Helsingissä, Panomies-sketsin väärin ymmärtäneet taiteen alfaurokset, mielenterveysdiagnoosit erottautumisen välineenä ja niin edelleen – Jyrki Lehtolan (s. 1963) ja Tuija Siltamäen (s. 1992) yhdessä kirjoittamien esseiden aiheet ovat ennen kaikkea sopivia. Ne ovat tuttuja kaikille, jotka viittii vähänkin tsiikata ympärilleen.
Sinä riität -kirjan alku ei ole kovin hyvä. ”Koettelee vaan ei hylkää” -esseessä harjataan julkisuudesta tuttuja kirkkoherroja ja siteerataan Raamattua, mutta teksti enemmän kiertelee ja läpsii kuin käy kunnolla kiinni. Onneksi vauhti kiihtyy myöhemmin.
Lehtolan ja Siltamäen roolit kirjoittajina jäävät arvattaviksi. Teksti on Lehtolan viime vuosina omissa kirjoissaan julkaisemien esseiden kaltaista. ”Media muistoissamme” -jaksossa (ei kai se essee ole?) kertojaäänet vaihtelevat kuin baarikeskustelussa.
Olen luullut, että oikein hyvissä esseissä pohdinta on poikkeuksellisen tärkeä elementti. Siksi Sinä riität -kokoelman runsaat viittaukset ja lainaukset kiusaavat välillä. Onko toisten tekstien plaraaminen oikeasti näin tärkeää esseitä kirjoitettaessa? Eihän kukaan tämmöisiä asioita voi muistaa tuosta vaan. Eihän? Toisaalta nyt muistajia on kaksi ja kummatkin paljon lukeneita.
Tärkeää on myös – ja tietenkin Lehtolan leipäpuu – suora henkilökohtainen vittuilu. Kohteet ja aiheet on valittu hyvin. Lukiessa tuntuu, että lohifilepaketin hintatarran halvempaan vaihtanut näyttelijäkäsikirjoittajaohjaajatuottaja sekä joka puolella pelleilevät, rupattelevat, porisevat, hekottelevat ja höpöttelevät Viki ja Köpi ansaitsevat kohtelunsa.
Esseiden välissä on aina kymmenen kysymystä, kuin puolentoista sekunnin tauko äänilevyillä erottamassa lauluja toisistaan.
Kysymysten aiheita ovat kehopositiivisuus, demokratia, taide, Mika Aaltola, asuminen, ulkonäkö ja seksi. Muistan lunttaamatta kysymyksistä vain pari.
Tietysti Lehtola ja Siltamäki kirjoittavat hyvin. Virke, lause, rytmi, ylimenot, alimenot ja muut ovat hallussa, kuten kirjoittajat itsekin vihjaavat. Teksti on esteettisesti palkitsevaa. Mutta mikä on esseiden pihvi? Vai onko kyseessä pelkkä sämpylä?
Nautin Sinä riität -kirjan lukemisesta, nauroinkin, mutta heti sen loputtua aloin ajatella muita asioita. Sellainenko on ajan kuva? Tiijjä häntä.
Jyrki Lehtola, Tuija Siltamäki: Sinä riität. 275 s. Siltala, 2023.