Mikä rytmi! Nyt lähtee!
Jyrki Lehtola on paikoitellen ylpeä kirjoittamisestaan.
Tammikuussa Jyrki Lehtola alkoi kirjoittaa Ilta-Sanomiin suomalaisia puolueita esittelevää kolumnisarjaa. Hän jätti Liike Nytin käsittelemättä.
”Mulla ei ollut mitään syytä kirjoittaa siitä. Se on panokseni tähän vaalikeskusteluun”, Lehtola toteaa.
Mitä mieltä Lehtola, 59, on äänestäjiä polarisoivista yhteiskunnallisista asioista? Mahtaisiko se selvitä Ylen vaalikoneen väitteiden avulla? Yritetään.
Suomessa on liian helppo elää yhteiskunnan tukien varassa.
”1980-luvulla kaikki kusetti Kelaa ja sossua. Olen ymmärtänyt, että enää se ei ole niin helppoa. Se vaatii taitoa ja vaivannäköä.”
Pääomatulojen verotusta on kiristettävä.
”Kyllä. Ei mulla ole pääomatuloja.”
Helsingin ja Tampereen välinen matka pitää pystyä kulkemaan junalla tunnissa.
”Ei pidä. Se tuhoaisi koteja ja historiaa vain siksi, että jotkut luulevat liikoja 20 säästetyn minuuttinsa tärkeydestä.”
Turkistarhaus pitää sallia myös tulevaisuudessa.
”Ääh. Voi vittu. Why not?”
Pieni harkintatauko.
”Siis ihan vain muistellakseni vanhoja provosointiaikoja.”
Nuorena miehenä Jyrki Lehtola julistettiin Suomen ilkeimmäksi kolumnistiksi. Hän on kirjoittanut kolumneja 1980-luvulta asti – ensin Aamulehteen, sitten muun muassa Iltalehteen, Ilta-Sanomiin ja Imageen.
Vanha maine pysyy tiukassa, vaikka Lehtola on pitkään pyrkinyt siihen, että hänen kolumninsa keskittyisivät johonkin muuhun kuin ihmisten piikittelyyn.
”On noloa ajatella, että tein monta kolumnia jostain Hannele Laurista”, Lehtola sanoo.
”Enää en voi kuvitella kirjoittavani Anne Kukkohovista tai jostain muusta syyntakeettoman oloisesta. Sellaisten pilkkaaminen on heidän kaveriensa tehtävä.”
Muutos kolumnien aihepiirissä kumpusi minäkuvan muutoksesta. Lehtola harhautui ajattelemaan, että on syvällisempi kuin kirjoittamansa tekstit.
Nykyään Lehtolan kolumnit kommentoivat useimmiten ajankohtaisia yhteiskunnallisia asioita. Hänen työnantajiensa Ilta-Sanomien ja Imagen levikki ja kohderyhmä ovat erilaiset.
Siksi Ilta-Sanomiin pitää kirjoittaa ”ymmärrettävämmin”. Lehtola sanoo kuitenkin asettavansa itse tekstiensä puitteet.
”Ei mulla ole kolumnistin työn suhteen mitään valittamista. En koe, että sananvapauttani tai luovuuttani rajoitettaisiin. Olen kyllä saanut sanoa.”
Uutta kirjaa Ihan sama markkinoidaan esseetrilogian päätösosana. Lehtola itse kuvailee sitä ”ihan tyydyttäväksi esseistiikan ja novellistiikan hybridiksi”.
Kirjasarja syntyi lähinnä siksi, että Lehtola pitää kirjoittamisesta ja saa siitä tyydytystä.
”Olen paikoitellen jopa ylpeä kirjoittamisestani uudessa kirjassa. Että katsokaa, mikä rytmi! Nyt lähtee!” Lehtola innostuu.
”Sen tekstit eivät mene sillä lailla, että katsokaa, mulla on mielipide. Tietysti siellä on myös mielipiteitä, mutta se ei ole tärkeintä.”
Lehtola menee nukkumaan ja herää aikaisin. Kirjan ollessa kesken hän ajoi toisinaan työhuoneelle jo viiden maissa aamulla. Viikonloppuisin siihen aikaan liikkeellä on vain takseja ja tuskin kasassa pysyviä kotteroja, joilla väsyneet naiset ajavat huonosti palkattuihin töihin.
”Ruskeat tytöt ajavat samaan aikaan taksilla himaan tai jatkoille.”
Toimittaja Koko Hubaran määrittelemä ruskeat tytöt -termi on Lehtolan mielestä järjetön. Hubara valittiin vuoden 2017 yhteiskuntatieteilijäksi.
”Ruskeat tytöt ovat saaneet helvetisti fyrkkaa valkoisen omantunnon pesurahoina. Mitä ne ovat oikeasti edes saaneet tehtyä? Pari omaa elämäänsä liioittelevaa kirjaa.”
Jyrki Lehtola kirjoitti alle 30-vuotiaana kaksi romaania. Ne ovat hänen mielestään ”uskomattoman paskoja”.
Lehtola on aina pitänyt siitä tunteesta, kun paksun romaanin luettuaan tietää, että itsestä ei ole semmoisen kirjoittajaksi. Suomalainen kirjallisuus on kuitenkin muuttunut. Uusissa romaaneissa on usein noin 150 sivua eikä juonta.
”Niissä kirjailijan oloinen ihminen hämmästelee hetken maailmaa ja that’s it. Olen ruvennut ajattelemaan, että I can do that. Seuraavaksi ajattelinkin kiusata kustantajaa tällä muodolla.”
Jyrki Lehtola: Ihan sama. 384 s. Siltala, 2023.