Kartanossa kohdataan!
Nykytyöläinen muuttaa maailmaa seminaareissa, valmennuksissa ja workshopeissa, joissa tärkeintä ovat ”kohtaamiset”. Jyrki Lehtola ja Tuija Siltamäki kuvaavat eliitin stressaavaa elämää esseekokoelmassaan Sinä riität. SK julkaisee siitä otteen.
Kenen joukoissa seisot? Et kenenkään, tietenkään! Nyt on vuosi 2023 ja istut mieluummin illallispöydässä kohtaamassa muita asiantuntijoita kesäisen verkostoitumisen merkeissä!
Siihen on onneksi Suomessa hyvät mahdollisuudet. Yhteiskunnalliseen eliittiin, kudos!!!, mieliville järjestetään vuoden mittaan kasoittain kutsuseminaareja, tavallisia seminaareja, workshopeja, valmennuksia, keskustelu- ja muita tilaisuuksia, joissa kohdata toisiaan ja pohtia arvoja, taloutta, arvoja ja taloutta, johtamista, arvojohtamista, kestävän talouspolitiikan johtamista, maanpuolustusta, itseään, itsensä johtamista, itseään muuttuvassa maailmassa.
On arkkipiispan kutsuseminaari Arvojen Areena, hotellistaan tutun Hanaholmenin ”poikkisektoraalinen verkostoitumisohjelma” Tandem Leadership, uuuuuhh, puolustusvoimien maanpuolustuskurssi, Kulttuurirahaston Kulttuurinpuolustuskurssi, Sitran Kestävän talouspolitiikan johtamisen kurssi, Finanssialan Arvot ja talous -seminaari, ditto, ditto, ditto, paljon muita kursseja, joissa kohtaat ne, jotka kohtasit pari päivää sitten.
B-luokan työläisiä koulutetaan vetoisissa neuvotteluhuoneissa ja rumissa auditorioissa, mutta heille osallistuminen ei ole vapaaehtoista, toisin kuin, kudos!!!, A-luokan työläisille. Asiantuntijoiden ja eliitin seminaarit tavataan järjestää houkuttelevimmissa lokaatioissa, kartanoissa ja meren rannoille tiputelluissa kokoushotelleissa.
Eliitin entisissä asuinpaikoissa leppoisa, laiskanpulskea lorina jatkuu modernissa muodossa, kun Hanaholmen kärrää nuoret johtajat Hanasaareen, Finanssiala vieraansa Gustavelundin entiseen kartanoon Tuusulaan, Koneen säätiö kulttuurivegaaneja Koneen Kartanoon Mynämäelle ja Sitra Sannäsin kartanoon Porvooseen.
Suomen evankelis-luterilainen kirkkokin on halunnut pysyä ajassa mukana, eikä se kärrää Jumalan nimissä vanhuksia leipäjonoihin tai kevätretkelle, vaan bussillisen nuoria vaikuttajia, kudos!!!, Unkarin Balaton-järven rannalle juttelemaan mukavia arvoista.
Ennen poliitikot, toimitusjohtajat, vuorineuvokset, virkamiesjohto, diplomaatit jne. sekoilivat keskenään edustustiloissa, mökeillä ja kabineteissa, joissa miehet rakensivat ulko- ja sisäpolitiikkaa juomalla viinaa alasti. Eliitille on aina keksitty tapoja tarpeettomaan kohtaamiseen muiden rahoilla, ja vaikka ryyppäämisen glorifiointi onkin vaihtunut kohtaamisen glorifiointiin, kohottaa ilmainen hotellihuone Tuusulassa, wuhuu!, tai edes Porissa tavallisenkin asiantuntijan… ja kaikki A-luokan työläiset ovat asiantuntijoita… hetkeksi suomalaisen korruption historialliseen jatkumoon.
Osallistujien erikoislaatuisuuden tunnetta vahvistaa se, että yleensä näissä tapaamisissa noudatetaan Chatham House -periaatetta, eli kohtaamisten ”antia” saa toki hyödyntää, mutta ketään ei saa siteerata, ja muutenkin olisi syytä olla hiljaa siitä, mitä viime kesänä tapahtui.
Kurssit tarjoavat toimistotyöläiselle mahdollisuuden paeta arvojen avulla työtään, perhettään ja elämäänsä muutamaksi päiväksi – sekä työyhteisölle mahdollisuuden pohtia, mitä työntekijän ja työn tarpeellisuudesta kertoo se, että lopunajan eliittityöläinen voi kadota useiksi päiviksi Unkariin tms. kenenkään huomaamatta tai välittämättä.
Jotkut kursseista yritetään rakentaa luentojen ja ”tiukan asian” varaan. Sitran Kestävän talouspolitiikan johtamisen kurssilla Väestöliiton tutkija puhuu syntyvyydestä, ilmastopaneelin puheenjohtaja luontokadosta, Eläketurvakeskuksen toimitusjohtaja eläkejärjestelmästä.
Kurssilla leikitään hallituksen muodostamista, ja jakaudutaan puolueisiin… onpa hauskaa!… joilla on sellaisia värianalyysistä ja kankeista alkusoinnuista inspiroituneita nimiä, kuten ”Aniliini aate” ja ”Turkoosi tulevaisuus”.
Puolueilla on tietysti puheenjohtajat, kurssilla järjestetään vaalit ja voittaneen puolueen puheenjohtajasta tulee hallitusneuvotteluja vetävä pääministeri, saako sitä viinaa jo, joka lopulta esittelee luennoitsijoiden ”tilannekuvia” hyödyntävän hallitusohjelman, jolle on tehty myös slogan, joka esitellään tiedotustilaisuudessa, jossa on myös mediaa paikalla, aika vitusti joutuu larppaamaan ilmaisen kartanoloman eteen.
Näin maailmaa muutetaan!
Mitä pahaa tässä kaikessa on? Onhan maailmassa pahempiakin asioita kuin yhdentekevä höpinä kartanoissa! Never forget Auschwitz!
Yksityiset yritykset saavat käyttää rahansa niin kuin osakkeenomistajat parhaaksi katsovat. Jos omistajien mielestä heille kertyy lisäarvoa siitä, että samat ihmiset, jotka juttelevat taloudesta Twitterissä, juttelevat vaihteeksi taloudesta kartanossa, markkinat tietävät parhaiten.
Mutta onko viisain ja armollisin käyttötarkoitus kirkollisverolle se, että ”nuoria vaikuttajia” – jotka eivät kaikki HERRAN TÄHDEN edes kuulu kirkkoon – lennätetään unkarilaiseen leirikeskukseen rupattelemaan arvoista ja elämästä?
Muutama tavallinen seurakuntalainen saattaa vielä olla siinä vanhanaikaisessa käsityksessä, että kirkon tarkoitus on tukea heikoimmassa asemassa olevia eikä viihdyttää niitä, joilla on aikaa käydä työajalla kelailemassa itseään sekä työn ja arvojen tulevaisuutta.
Eduskuntavaalien seurauksena Suomessa on käyty kiihkeää keskustelua Yleisradion budjetista. Huomio on kohdistunut seksipodcasteihin, seurantarealityyn ja muihin pillukanvarsiin, vaikka yhden pillupodcastin kustannukset veronmaksajille ovat vain promillen murto-osa Ylen strategian vaatimista tapahtumista ja pyrkimyksestä olla näkyvämmin ”läsnä”, minkä seurauksena verorahat valuvat suoraan jorina-ammattilaisten taskuihin.
Ylellä on käynnissä ”viisivuotinen Ylen ja Erätauko-säätiön luotsaama Hyvin sanottu – Bra sagt -hanke, jonka osallistujat pyrkivät vahvistamaan suomalaisen keskustelukulttuurin parhaita puolia ja luomaan turvallisia keskusteluympäristöjä”.
Tarkoitus on myös ”vahvistaa suomalaisten luottamusta ja ymmärrystä toisiaan kohtaan”, jo näyttää huominen paremmalta.
Hanke huipentuu vuosittain Hämeenlinnassa järjestettävään Hyvin sanottu -keskustelufestivaaliin, jossa käsiteltiin vuonna 2022 sellaisia suomalaisen yhteiskunnan toiminnan kannalta välttämättömiä kysymyksiä kuin ”Onko toivossa yhä hyvä elää?” ja ”Olisiko sinulla hetki aikaa minulle?”, ei.
Nykyajan tärkeimpiä työelämätaitoja on kyky problematisoida itsestäänselvyyksiä ja myydä ratkaisuja itsekeksittyihin ongelmiin.
Jokaisella Powerpoint-dialla tulee uudelleen perustella paitsi oma paikkansa asiantuntijapalveluita tarjoavassa yrityksessä, myös yrityksen paikka maailmankaikkeudessa, koska on aina riski – lähinnä teoreettinen – että jonain päivänä yleisöön on eksynyt muiden ajatushautojien sekaan joku, joka havahtuu Sitran talouden jäävuorimallia tai tulevaisuuskolmiota koskevaa esitelmää kuunnellessaan siihen, että vittu mitä paskaa, housuissas on menneisyyskolmio.
Työelämän lyhyt historia niin yhteiskunnassa kuin keskiluokan henkilökohtaisessa elämässä on matka konkretiasta abstraktiin, ymmärrettävästä käsittämättömään.
Mitä lähemmäs nykyhetkeä tullaan, sitä vaikeampi on saada selkeää vastausta kysymykseen ”Mitä sä teet työkseks?”. Yhä harvempi tietää, mitä työ on, mitä oma työ on, paitsi vaativaa, ja sitä se on juuri siksi, ettei enää tiedä, mitä tekee työkseen, mitä on työssä epäonnistuminen, mitä onnistuminen.
Ei ihme, että nykytyöläiset kärsivät stressistä tai kertovat kärsivänsä stressistä, kun työnkuva on niin epäselvä, eikä ulkopuolinen välttämättä ymmärrä, mistä stressi taas kumpuaa, mitä, oliko joku jo keksinyt pyörän tai sanan haaste, kävipä innovation ekspertille paska säkä.
Jos Helsingin Sanomissa julkaistaan arkipäivänä työaikaan pitkä artikkeli uudesta tehojumpasta, tuoreimmista stressin merkeistä tai kuolleen pakaran syndroomasta, se on saman tien lehden luetuin artikkeli, koska toimistotyöläisillä riittää aikaa lukea se keskellä stressaavaa työpäivää.
Yleinen elintason nousu ja kilpailu asiantuntijoista on johtanut myös siihen, että yhä useampi tietotyöläisten työnantajista tarjoaa maailman parhaan terveydenhuollon, jossa erikoislääkärit auttavat työperäisen stressin käsittelemisessä ja fysioterapeutit antavat kotiin jumppaohjeita, joita työntekijällä ei ole aikomusta noudattaa, kunhan halusi tulla kohdatuksi työpaikan sijasta lääkärillä.
Toimistotyöläisille alempien luokkien ammatit tarjoavat mahdollisuuden eskapistiseen ajatusharjoitukseen, hetkelliseen haaveiluun aidosta elämästä.
Kun toimistotyön epäselvyys, typeryys ja tarkoituksettomuus alkavat kuormittaa, toimistotyöläinen leikittelee ajatuksella, voisinko sittenkin istuttaa ideoiden ja tehokkaampien käytäntöjen sijasta orvokkeja.
Kun kahvi on juotu ja asiaa mietitty, on levollisempi olo, en tietenkään, melkein naurattaa, on niin paljon muita vahvuuksia, jotka menisivät kukkapenkissä hukkaan.
Monotonista on kukkapenkissä ja sairaalassakin, mutta usein myös niin kiire, ettei monotonisuutta ehdi tai kehtaa murehtia. Toimistotyöläisen päivät ovat onneksi niin huokoisia, että on aikaa eksistentiaaliselle kelailulle eli ahdistumiselle firman säkkituolissa.
Päivä päivältä monotonisuudesta alkaa kehittyä yhä korkeampi tarkoituksettomuuden tunne, jonka ratkaisuun on kaksi vaihtoehtoa. Joko vaihdetaan työpaikkaa jonnekin muualle, jossa voi tuntua hetken innostavalta, koska uusi paikka, uusi työterveyslääkäri, uusia mahdollisuuksia aviorikokselle, mistäällonvessat, tai haetaan sairauslomaa mielenterveydellisistä syistä.
Teksti on toimitettu ote esseekokoelmasta Sinä riität (Siltala, 2023).