Ohjelmoitu kohtalo?

Mitä jos elämä onkin vain simuloitua keinotodellisuutta ja ihmiset pelkkiä tietokoneohjelman osasia? Hervé Le Tellierin Goncourt-palkitussa romaanissa Poikkeama (L’Anomalie, 2020) kyseenalaistetaan yksilöllisyys ja elämän ainutlaatuisuus ­simulaatiohypoteesilla leikittelemällä.

Romaanin alkupuoli koostuu henkilökuvista: ranskalainen palkkamurhaaja syventyy ammattinsa saloihin, nigerialainen afropop-tähti kamppailee sisäisten ristiriitojensa kanssa ja newyorkilainen pikkutyttö huolehtii lemmikkisammakostaan.

Ollaan eri puolilla maailmaa, eri kulttuureissa ja elämäntilanteissa. Henkilögalleria on laaja.

Hahmoilla on jotain yhteistä: he kaikki ovat olleet samalla, maaliskuisella Air Francen Boeing 787 -lennolla Pariisista New Yorkiin.

Matkalla on tapahtunut jotain merkillistä, ja pian salamyhkäiset agentit kolkuttelevat matkustajien ovella.

Käy ilmi, että lentokone on myrskyrintamaan osuessaan monistunut kahdeksi. Sama kone, tai sen koneen täydellinen kopio, laskeutuu jälleen kolmisen kuukautta myöhemmin matkustajineen päivineen.

Tapausta kutsutaan selvittämään todennäköisyysteoreetikko Adrian Miller kollegoineen. He ovat syyskuun yhdennentoista iskujen jälkeen laatineet Pentagonille muistion, jonka avulla voi varautua kaikkiin mahdollisiin onnettomuusskenaarioihin – myös täysin hypoteettiseen tilanteeseen.

Sellaista ei tietenkään pysty ennakoimaan, joten ”protokolla 42” on pelkkä tutkijoiden sisäpiirin vitsi. Sen nimi on Linnunradan käsikirjasta liftareille, ja lentomatkustajien kuulustelukysymykset on poimittu Kolmannen asteen yhteys -elokuvan dialogista.

Koomisilla yksityiskohdilla on temaattinen merkitys. Kun parempaakaan selitystä ei keksitä, monistuneen lentokoneen arvellaan olevan todellisuuttamme ohjailevan tietokoneohjelman anomalia. ”Adrian, jos tämä hypoteesi on oikea, me elämme luolavertauksessa mutta potenssiin n”, topologi Meredith Harper kauhistelee.

Mutta eikö maailma vaikuta liian absurdilta paikalta ollakseen simulaatio? Tällä linjalla on sodan kovettama kenraali Patrick Silveria, jolta kysytään, mitä hän aikoo kertoa ihmiskopioille, joiden kaksoisolento elää jo heidän elämäänsä:

”Keksin kyllä jotain. Kuka ylipäätään tietää, mitä meistä kukaan tällä perhanan planeetalla tekee?”

Le Tellier on kokeellisen kirjallisuuden seuran Oulipon puheenjohtaja, mutta Poikkeama ei ole avantgardea vaan taiten kirjoitettua viihdeproosaa. Paikoin tuntee lukevansa katastrofielokuvan parodiaa: on geneerinen amerikkaispresidentti, agentit, kiihkoilevat kansanjoukot ja tv-show, jossa kaksoisolentojen edesottamuksia ruoditaan.

Hollywood-kliseet alleviivaavat simulaation ajatusta, joskin ennemmin Jean Baudrillard’n kulttuuriteoreettisesta kuin teoreettisen fysiikan näkökulmasta: elokuvien tuottamat representaatiot vaikuttavat usein reaalimaailmaa todellisemmilta. Siksi Adrian näyttää pyöreissä silmälaseissaan ja ”I <3 zero, one and Fibonacci” -nörttipaidassaan muiden silmissä milloin Keanu Reevesiltä, milloin Tom Hanksilta.

Poikkeama on nopealukuinen, nokkela ja nautittava romaani, mutta eksistentiaalisten kysymysten käsittelyssä se liitää pinnalla. Moninaiset ihmiskohtalot jäävät hallitusta henkilökuvauksesta huolimatta luonnosmaisiksi. Herkulliseen satiiriin olisi aineksia, mutta kriittinen ote ei terävöidy.

Lausetasolla on makoisia osumia. Eräs henkilöistä, kirjailija Victor Miesel sanoo vierastavansa sanaa kohtalo: ”Se on pelkkä maalitaulu, joka piirretään jälkikäteen siihen kohtaan, johon nuoli osui.”

Suomennos on Lotta Toivaselle ominaista laatutyötä. Vain yksi ilmaus pistää silmään: lyriikat on suomeksi sanoitukset. 

Hervé Le Tellier: Poikkeama. Suom. Lotta Toivanen. 298 s. WSOY, 2023.