Verkkoajan synkkä satu

Teknomiljardööri Bix Bouton ilmaantuu newyorkilaisen älymystön illanistujaisiin valehenkilöllisyyden turvin.

Hän ihmettelee isäntäväen pullistelevia kirjahyllyjä. Lukevatko ihmiset vielä kirjoja? Eivätkö ne ole menneisyyteen kuuluvaa hylkytavaraa?

Kotimatkalla Bouton lehteilee James Joycen Ulysses-romaaniklassikkoa, jonka on ottanut reppuunsa valehenkilöllisyytensä rekvisiitaksi.

Joyce yritti tehdä kaunokirjallisin keinoin sen, minkä Bouton on onnistunut tekemään todellisessa maailmassa tietotekniikan avulla: vangita kokonaisen aikakauden tietoisuuden.

Teknomiljardöörin henkilöhahmossa tiivistyy yhdysvaltalaisen kirjailijan Jennifer Eganin (s. 1962) uutuusromaanin Piparkakkutalon sävykäs ja älykäs yhteiskuntakritiikki.

Boutonin perustama sosiaalisen median yhtiö pyörittää sovellusta, johon ihmiset lataavat muistinsa. Samalla he saavat pääsyn kollektiiviseen tietoisuuteen eli muiden OmaAlitajunta-palvelun käyttäjien ajatuksiin ja muistoihin.

OmaAlitajunta edustaa kehittyneempää valvontakapitalismin muotoa kuin Facebook, Instagram tai Tiktok. Kun ihmiset jakavat intiimeimmät asiansa toisilleen, heistä ei tule voimakkaampia vaan haavoittuvaisempia, avointa riistaa datan louhijoille.

”Kollektiivi on kuin painovoima: juuri kukaan ei voi vastustaa sitä. Loppujen lopuksi he antavat sille kaiken”, eräs henkilöhahmo kertoo.

Romaanin nimi viittaa Grimmin saduista tuttuun Hannun ja Kertun tarinaan, jossa houkutteleva rakennus kätkee sisäänsä kavalan ansan.

Boutonin alkuperäisenä visiona ei ollut orjuuttaa, vaan vapauttaa. Hänen idealisminsa karisi OmanAlitajunnan valloittaessa maailman. Siinä mielessä hän muistuttaa Mark Zuckerbergin, Larry Pagen, Sergei Brinin ja Jeff Bezosin kaltaisia oikeita teknomiljardöörejä.

”Jokaisen suuren omaisuuden takana on rikos”, kirjoitti Honoré de Balzac. Piparkakkutalossa esiintyvien kriittisten äänien mielestä lausahdus pätee Boutoniin, joka on rakentanut palvelunsa sosiaaliantropologi Miranda Klinen kehittämien algoritmien pohjalta.

Kline kammoksuu OmanAlitajunnan luomaa urkinnan imperiumia ja liittyy kollektiivista hatkat ottaneisiin ”pakenijoihin”. Heissä pihisee vastavoima lonkeronsa kaikkialle ulottavalle valvontakapitalismille.

Egan julkaisi kolmetoista vuotta sitten romaanin Aika suuri hämäys. Se oli risteävistä tarinoista muodostuva proosakudelma, jossa Egan kokeili epätavallisia kerronnan tapoja. Eräs luku koostui PowerPoint-kuvista.

Aika suuri hämäys sai hyvät kritiikit ja Pulitzer-palkinnon, mutta Egan otti siihen etäisyyttä kirjoittamalla seuraavaksi perinteisen juoni- ja henkilövetoisen romaanin Manhattan Beach.

Nyt Egan palaa monikerroksisemman proosan pariin, sillä Piparkakkutalo on samanlainen tarinallinen rihmasto kuin Aika suuri hämäys.

Yhtäläisyydet eivät rajoitu kerrontatekniikkaan vaan koskevat myös henkilögalleriaa. Pääosiin nousevat Aika suuren hämäyksen sivuhenkilöt.

Piparkakkutalo on pikemminkin Aika suuren hämäyksen rinnakkaisteos kuin jatko-osa, joten sen maailmaan pääsevät sisään sellaisetkin lukijat, joille kolmentoista vuoden takainen teos ei ole tuttu. Siinä missä vanhempi romaani oli ilotteleva ja räiskyvä, rockromaaniksikin kutsuttu, Piparkakkutalo on vakavampi ja pidätellympi. Siinä on tujaus Black Mirror -televisiosarjan dystooppista henkeä.

Piparkakkutalon ytimessä häilyy kysymys siitä, onko autenttinen elämä mahdollista maailmassa, jossa vallitsevana pyrkimyksenä on esiintyä parhaana versiona itsestään.

Oman tulkintani mukaan vastaus on varovainen kyllä: jos minä on kertomus itsestä, sen voi laatia muutenkin kuin valvontakapitalismin ehdoilla. 

Jennifer Egan: Pipar­kakkutalo. Suom. Helene Bützow. 407 s.­ Tammi, 2023.