Tyylitaituri avaa oven

Hanna Weseliuksen eleettömään tyyliin kuuluu, ettei kirjan henkilöitä sen kummemmin esitellä. Nimetön sukeltaa suoraan keskelle kohtaamista ja päiväkirjamerkintöjä.

Niinkin suuret identiteettiä määrittävät asiat kuin perhesuhteet, kansallisuus, työnkuva ja ikä selviävät vasta kymmenien tai satojen sivujen myötä. Asioita paljastuu minimaalisesti ripotellen ajankohtaisten uutisten kommentoinnin, Nanette Kottaraisen päiväkirjamerkintöjen ja kirjan neljän henkilön kohtaamisten yhteydessä.

Nanette Kottarainen on yksin asuva vanha nainen, joka etsii palkattavaksi päiväkirjamerkintöjensä puhtaaksikirjoittajaa. Projektiin ilmoittautuu Leila, joka alkaa säännöllisesti istua Kottaraisen työhuoneessa ko­piointityössä.

Kottaraisen luona vierailee myös Muhammed, joka auttaa kotitöissä ja ostoksissa. Minäkertoja on joku, jonka Leila on kutsunut kahvilaan ja jolle hän kertoo kummallisesta työstään Kottaraisen kirjurina.

Jälkisanoissa Weselius kertoo saaneensa idean romaaniin Suomen Kuvalehdessä vuonna 2018 julkaistusta artikkelista ”Ovessa lukee Karvonen”, jossa toimittaja Miia Saari selvitti, mitä tapahtuu, kun joku jolla ei ole lainkaan omaisia kuolee.

Romaani Nimetön antaa äänen suurelle, hiljaiselle ryhmälle, kuten Weselius jälkisanoissa muistuttaa: ”Vanhoja yksinäisiä naisia asuu kerrostaloasunnoissa paljon, emmekä tiedä heidän ajatuksistaan, elämäntapahtumistaan tai ominaisuuksistaan oikeastaan mitään.”

Weseliuksen luoma henkilöhahmojen välinen asetelma ja jälkisanoissa kuvailtu aihe ovat kiehtovia, mutta eniten romaanissa hämmästyttää sen suvereeni, elegantti tyylikkyys.

Nimettömän luvut ovat yhdestä neljään sivua pitkiä. Niistä jokainen on helmi nauhassa, jokainen palkitsee lukijan erikseen. Pikapalkintoja voi onneksi saada muualtakin kuin sosiaalisesta mediasta!

Novelleissa ja kirjan luvuissa sijoitetaan yleensä yllättävä käänne loppuun, mikä jättää lukijan koukuttuneeseen tilaan. Weselius iskee useammin luvun alussa. Hän saattaa esimerkiksi kumota juuri edellisen luvun lopussa kerrotun, hypätä yllättävään aiheeseen tai aloittaa hätkähdyttävällä ilmoituksella: ”Olen maannut olohuoneen lat­tialla eilisillasta asti.”

Tekstissä vallitsee viileä tunnelma. Mitään ylimääräistä ei voi päästää valloilleen, pinta on tyyni, mutta sen alla kuohuu. Nanette haluaa tulla nähdyksi ja kuulluksi, mutta harkitusti, täysin tilannetta halliten.

Paitsi että Nanette antaa koneella kirjoitettavaksi vanhoja päiväkirjamerkintöjään, hän myös kirjoittaa koko ajan uusia, joissa Leilakin on mukana.

Myös Nanetten viimeisen päälle hillitty käyttäytyminen luo jännitettä: ”Muhammed varmasti huomasi, että huomasin enkä ollut huomaavinani, mutta sellaistahan tämä on, niin edelleen ja niin edelleen, ping-pong.”

Päiväkirjamerkinnät ovat hyvin henkilökohtaisia, mutta Nanetten valitsemalla paljastusjärjestyksellä ja arvoituksellisilla kohdillaan ne myös lisäävät pintajännitettä: ”En pysty kirjoittamaan tähän, mitä olen lukenut ja mitä aamulla ajattelin.”

Joskus päiväkirjamerkintä on jäänyt kesken, lause on lopettamatta. Leilan on kopioitava nekin kohdat, eikä mitään saa muuttaa. Kesken jääneet lauseet sirisevät taustalla. Mitä jää kertomatta, kun 18-vuotias Nanette on lähtenyt kotiseudultaan ja linja-autossa tehty merkintä päättyy: ”Tiedän, mi”?

Entä mihin pisteeseen asti Nanette Kottarainen voi menneisyyttään ja nähdyksi tulemistaan hallita? Eleetön, jopa lakoninen tyyli kietoutuu täydellisesti osaksi aihetta. Tyynen pinnan alla tarkoittaa tämän romaanin kohdalla: kerrostaloissa, ovien takana. Weseliuksen romaani avaa yhden oven, josta lukija saa katsoa maailmaa uusin silmin. 

Hanna Weselius on Suomen ­Kuvalehden kolumnisti.

Hanna Weselius: Nimetön. Nanette Kottaraisen muotokuva. 442 s. WSOY, 2023.