Uudistajan tilinpäätös
Markku Eskeliselle kirjallisuus on mahdollisen valtakuntaa.
Kirjailija on radikaalisti vapaa. Hänellä on oikeus – tai melkein velvollisuus – olla piittaamatta totutun ja sallitun rajoista. Näin voisi tiivistää Markku Eskelisen (s. 1959) suhtautumisen kirjailijantyöhön.
Eskeliselle kirjallisuus on ennen muuta mahdollisen valtakuntaa. Uudessa esseekokoelmassaan Kolmen kehän sirkus hän siteeraa kokeellisen ALAMO-ryhmän perustajiin lukeutuvaa Jean-Pierre Balpea, jonka mukaan kirjailija tekee sen mitä on mahdollista tehdä lukijoista välittämättä.
Eskelinen myöntää, että ”asenne voi kuulostaa äärimmäiseltä kiireistä lukijaa hellivässä yhtenäiskulttuurissa”.
Muutos ja uudistuminen ovat välttämättömiä kirjallisuuden elinvoimaisuudelle, vaikka kaikki eivät mukana pysyisikään. Eskelisen mukaan ”siirtymässä realismista modernismiin menetettiin suurin osa lukijoista, siirtymässä modernismista postmodernismiin suurin osa tutkijoista ja siirtymässä postmodernismista elektroniseen kirjallisuuteen suurin osa kirjailijoista”.
Pienilevikkinen, kokeellinen kirjallisuus avartaa lopulta mahdollisuuksien piiriä myös valtavirrassa, sillä uudistajien tekniikat tavoittavat vähitellen lukijamassat kevytversioina.
Vuonna 2016 julkaisemassaan suomenkielisen proosan historiassaan Raukoilla rajoilla Eskelinen nosti esiin unohduksiin painuneita tai vähälle huomiolle jääneitä kirjailijoita. Vastaavasti monet kaanoniin korotetut prosaistit hän lyttäsi tai sivuutti.
Kolmen kehän sirkus toistaa nuivia huomioita suomalaisen kirjallisuuden menneisyydestä ja nykyisyydestä. Modernismi saapui Suomeen myöhässä, ja Tuomas Anhavan kaltaiset vaikutusvaltaiset hahmot ymmärsivät sen puutteellisesti. Modernismi typistyi kaluttuja lauseita suosivaksi ”joka tollon tyylioppaaksi”.
1960-luvun innostavien kokeilujen jälkeen suomalaisessa proosassa otti vallan realismin ja modernismin sekamuoto. Eskelinen nimittää sitä ikeamodernismiksi, koska niin mallin mukaan kasatuilta sitä edustavat teokset vaikuttavat.
Eskelinen on ollut piikki kirjallisuusinstituution lihassa aina 1980-luvun lopulta, jolloin hän julkaisi Jyrki Lehtolan kanssa kulttuurielämämme suurnimiä rajusti ja välillä räävittömästi ruotivan pamfletin Jälkisanat. Sianhoito-opas.
Riidankylväjän maine on vaikuttanut Eskelisen teosten vastaanottoon. Tämä näkyi hänen proosahistoriansa kohdalla. Monen kriitikon oli vaikea tunnustaa Raukoilla rajoilla -teoksen ansioita. Sen sijaan nipotettavaa riitti täysin turhanpäiväisistä asioista.
Pekka Tarkka kertoi neljä vuotta sitten julkaisemissaan muistelmissa Onnen Pekka haaveilevansa vastateoksen kirjoittamisesta Raukoille rajoille.
Eskelinen lukee esseekokoelmassaan Tarkan muistelmia vastakarvaan ja kääntää Tarkan lauseet häntä vastaan. Esseen lopussa on tutkintapyyntö Helsingin yliopiston humanistiselle tiedekunnalle. Eskelinen pyytää tiedekuntaa perumaan Tarkan tohtorin arvon, koska tämä muistelmissaan paljasti, että väitöskirjan tarkastamisesta ja hyväksymisestä vastasivat hänen ystävänsä.
Tarkka-essee miellyttänee pilkkakirjoitusten ystäviä. Se, kuten eräät muutkin kokoelman tekstit, todistaa Eskelisen pisteliäästä älystä. Toisinaan tyylitaju pettää ja henkevät sivallukset vaihtuvat matalamieliseksi vittuiluksi.
Tarpeettoman kovan kohtelun saa tutkija Hanna Kuusela, joka kritisoi Eskelisen ja kolmentoista muun kirjoittajan kollektiiviromaania Ihmiskokeita. Kuuselan ”vähä-älyinen tulkinta” edustaa Eskelisen vieroksumaa ”ideologiset kliseet edellä räpeltävää” kulttuurintutkimuksen näkökulmaa.
Kolmen kehän sirkukseen on koostettu tekstejä parin vuosikymmenen ajalta. Eskelisen uraa seuranneelle kirjasta henkii aikaisemmin luetun tuntu. Se on pikemminkin tilinpäätös kuin uusi avaus.
Markku Eskelinen: Kolmen kehän sirkus. 447 s. Siltala, 2022.