Sekoilu vaihtuu oikeuden etsintään
Markku Haussilan romaanissa biletetään ja puretaan arkkityyppejä, Artemis Kelosaari kirjoittaa.
2
MIN
Näyttelijänäkin tunnetun Markku Haussilan toinen romaani Miehet joita luulin rakastaneeni alkaa tragikoomisen rappioelämän kuvauksena. Päähenkilö, kolmekymppinen Siim, herää katuhiekkalaatikosta biletysputken päätteeksi. Entisen miesmallin ura on katkennut päihteiden käyttöön, ja nykyään hänet tunnetaan paremmin nettimeemeistä.
Onko tässä etelähelsinkiläisen homomiehen versio Juoppohullun päiväkirjasta? Siim kertoo virkistävän häpeämättömällä tyylillä orgioinnintäyteisestä elämästään. Velat kaatuvat niskaan, mutta mitä sitten, ja työelämä on läpikotaisin silkkoa. En ole aikoihin nähnyt näin puhdasta nauravaa nihilismiä.
Lukijaa kohtaa yllätys – eikä huono sellainen – kun Siim kääntyykin henkilökohtaiselle sankarin matkalleen. Hän päättää raitistua, ja huurujen hälvetessä alta nousee kaikki se, mitä hän on niihin paennut. Haussila kuvaa päihdeongelman todellista olemusta osuvasti. Kyseessä ei ole sairaus vaan pikemminkin oire, paljon isomman jäävuoren huippu.
Siimin kohdalla kyse on traumasta, varhaisnuoruudessa tapahtuneesta seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Romaanin jälkimmäisellä puoliskolla hän yrittää selvittää välit hyväksikäyttäjänsä kanssa sekä hakea oikeutta. Kaikki tämä osoittautuu masentavan vaikeaksi. Hyväksikäyttäjä on menestynyt taidevalokuvaaja. Haussilan teos kiinnittyy tältä osin trendikkääseen #MeToo-keskusteluun, mutta tuo siihen miesnäkökulmaa. Poikien ja miesten seksuaalinen hyväksikäyttö ei ole mitenkään liikoja käsitelty aihe muutoinkaan.
Sen sijaan ”neromyytin” kritiikki on moneen kertaan kuultua. Milloin näemme fiktiossa hyväksikäyttäjän, joka kätkeytyy tavallisuuden ja mukavuuden taakse – esimerkin pahuuden banaaliudesta? Sentään Haussila ei sorru latteimpaan demonisointiin. Varsin realistisesti hän vihjaa, että hyväksikäyttö ja väkivalta ovat kierre ja tekijä usein entinen uhri.
Kiinnostavammin Haussila purkaa tragikoomisen sekoilijan arkkityyppiä. Päihteillä tuetun itsevarman nihilismin takaa paljastuu sirpaleinen ihminen, joka ei tiedä aina itsekään, mikä on totta. Tämä mahdollistaa romaanin loppupuolen houreiset psykologisen kauhun visiot. Sankariainesta Siim ei lopulta ole, uskottava kuva itseltään hukassa olevasta yksilöstä kylläkin.
Toinen kysymys on, kannattaisiko purettujen myyttien tilalle kuitenkin rakentaa uusia. Jotain toivoa Siimille sentään annetaan, mutta sekin on enemmän kädenlämpöistä kuin mitään erityisen inspiroivaa.
Markku Haussila: Miehet joita luulin rakastaneeni. 333 sivua. Gummerus, 2026.