M – hän elää
Anna Eriksson korostaa, että ei ole M.
Hahmo nimeltä M tempaisi muusikkona tunnetun Anna Erikssonin matkalle, jonka seurauksia ovat elokuva, kirja ja taidenäyttely.
Elokuva M sai ensi-iltansa Venetsian elokuvajuhlilla 2018, samanniminen kirja ilmestyi keväällä 2020. Rauman taidemuseossa avautuu syyskuun alussa teemaa jatkava groteski näyttely M – The Rituals of a Lonely Bitch.
”M on säälittävä ja pateettinen nainen, eikä edes häpeile sitä”, Anna Eriksson luonnehtii.
”Hän on vartalonsa ja näennäisen tragediansa vanki. M on hankala narttu, koska haluaa, että häntä rakastetaan juuri näiden ominaisuuksiensa tähden eikä niistä huolimatta.”
Kaikki alkoi Marilyn Monroesta, mutta maailman tunnetuin blondi katosi taka-alalle elokuvan tekovaiheessa. Kiittäviä arvioita kansainvälisiltä festivaaleilta kerännyt M laajeni heijastamaan maailmaa paljon ikonista tähteä laajemmasta vinkkelistä.
”Tiesin jo varhaisessa vaiheessa, että M hahmona jää olemaan”, Eriksson sanoo.
”En tiedä, miten pitkäksi aikaa, mutta vielä se on voimissaan. Näyttely on luonteva jatko elokuvalle.”
Näyttelyssä on esillä provokatiivisia videoteoksia ja valokuvia. Silläkin tavoin ollaan samalla jatkumolla, että M-teosta Eriksson ryhtyi aikanaan työstämään videoksi, mutta siitä kasvoi täyspitkä elokuva.
Kirja M sisältää tekstin lisäksi runsaasti valokuvia. Ne Eriksson on toteuttanut yhteistyössä aviomiehensä Matti Pyykön kanssa. Pyykkö työskentelee kuvaajana kaikissa Erikssonin taideprojekteissa.
”Näyttelyn teema tulee esiin nimessä. Minua kiinnostaa rituaali merkityksenantajana maailmassa, joka on kaaosta. Rituaali on minulle lähes sama asia kuin pakkomielle. Se on syvästi hengellinen toimitus.”
Elokuva herätti kysymyksen, missä määrin se kuvaa tekijäänsä.
Yhteys on näennäisesti ilmeinen, koska Eriksson nähdään valkokankaalla M:n hahmossa, jota hän esittää myös tulevan näyttelyn videoilla.
Eriksson korostaa, että hän ei ole M.
”Pitää ymmärtää, että surrealistinen taide on kollektiivista alitajuntaa. Henkilökohtaisuus tulee prosessista, sukeltamisesta kaikille yhteisen alitajunnan syövereihin. Olemme kimppu tunteita, pelkoja ja haluja.”
”Naisen hahmosta ajatellaan automaattisesti myös, että teen feminististä taidetta. En sano, etteikö se sitäkin voisi olla, mutta taiteilijalle pitäisi antaa mahdollisuus olla puhumatta kaikkien sukupuolensa edustajien puolesta. En halua sellaista vastuuta.”
”M on minulle nainen, jota vuoroin rakastan ja vuoroin kuritan. Teen hänelle mitä haluan, mutta kaikki tapahtuu täydellisessä yhteisymmärryksessä.”
Taide on Erikssonille heittäytymistä epämukavuusalueelle. Oman kehon pistäminen peliin on osa sitä.
Kun Eriksson katsoo kehoaan valkokankaalla tai näyttelyn videoilla, hän ei mieti, että siinä olen minä. Se konkretisoituu vasta, kun mukaan tulee yleisö.
”On vain päätettävä, että työ on tärkeämpi kuin oma epämukavuus. Ihmiset helposti ajattelevat, että kuinka tuo kehtaa, mutta en pysty antamaan vartalolleni jotain outoa myyttistä arvoa. Ajattelen siitä, että no jaa”, Eriksson nauraa.
Siirtyminen menestyvästä laulajasta surrealistisia töitä tekeväksi taiteilijaksi on ollut, paitsi hyppy tuntemattomaan, tavattoman rohkea teko, mutta Erikssonille välttämätön.
Musiikki yksin ei tuntunut riittävän. Eri ilmaisukeinoja yhdistämällä Eriksson on löytänyt oman tapansa tehdä taidetta. Musiikki on nyt osa elokuvan ja videoiden äänimaailman suunnittelua. Työtä, jota Eriksson sanoo rakastavansa, koska äänellä voi monin tavoin vaikuttaa siihen, miten kuva tulkitaan.
Eriksson puhuu teoksistaan mielellään, mutta ei halua selittää niitä.
”En itsekään aina tiedä, mistä alkusysäys tekemiseen tulee. Usein yllätyn lopputuloksesta. On parempi, että itselläkin on puoliksi pelästynyt olo. Puhdas luova prosessi ei ole koskaan älyllinen. Äly on siinä vain haitaksi.”
Anna Eriksson: M – The Rituals of a Lonely Bitch. Rauman taidemuseossa (Kuninkaankatu 37) 5.9.–22.11.