Anna Erikssonin matka iskelmätähdestä aikuiseksi naiseksi
Anna Erikssonia ärsyttävät nykyisin tuotettavan musiikin yhdenmukaisuus, keinotekoisuus ja teennäisyys, käy ilmi Risto Revon kirjoittamasta muotokuvasta.
Entä jos ottaisikin rakkauden vakavissaan? Kuvaisi sanoittamalla, säveltämällä, tulkitsemalla? Löytäisi ymmärtäjänsä, vapautuisi kaikesta todistamisen taakasta? Tulisi käännekohtaan?
”Olen kyllä hirveän epäitsenäinen ihminen”, Anna Eriksson sanoo melkein heti ensitervehdysten jälkeen ravintola Gasthaus Pookissa, hänen nykyisessä kotikaupungissaan Uudessakaupungissa.
Kaupunki on unelias lumisen kauniina talvi-iltapäivänä; kuin ei siellä tapahtuisi mitään, mutta että se odottaisi jotakin tapahtuvaksi. Mitä, sitä ei outo kävijä käsitä, ei ehkä satamakaupunki itsekään. Kesää?
Hän tulee muutamaa minuuttia ennen sovittua aikaa, pyytää anteeksi kuvittelemaansa myöhästymistä. Hieman pidempi kuin luulin, nopealiikkeinen, tervehtii tuttuja ennen kuin istuu pöytään, ja kun keskustelu alkaa, on keskittynyt kuunnellessaan ja puhuessaan.
Kymmenkunta vuotta sitten 20-vuotias Anna Eriksson oli suuri uusi lupaus iskelmätaivaalla: hänen ensilevynsä , itse sanoittamansa Juliet ja Joonatan myi huikeat 80 000 kappaletta.
Siitä alkoi ”hullunmylly”, kunnes ”kasvoin aikuiseksi vuonna 2004, vaihdoin ohjelmatoimistoa ja opettelin sanomaan EI.”
Se tavallinen tarina: lahjakkuus havaitaan, imaistaan tyhjäksi ja siirrytään seuraavaan. Anna Eriksson valitsi epätavallisen tarinan: irtautui viihdekoneesta ja on nyt uuden ajan edessä, hieman epävarmana itsekin siitä, mihin seuraavaksi.
Hän on olemuksestaan ja tekemisistään päätellen mitä tahansa paitsi epäitsenäinen, mutta silti toteamuksessa on mieli. Se käy ilmi jo kun kuuntelee lauluja, jotka hän on voinut itse valita, ja vielä vahvemmin kun kuuntelee sanoituksia, joita hän itse on tehnyt. Tavalla tai toisella niissä on aina kyse rakkaudesta, kaipuusta toisen ihmisen läheisyyteen, menetyksestä, yksinäisyydestä, itsensä ja oman voimansa löytämisestä oman rakastumisensa, toisen ihmisen kautta. Ei, ei kautta, kanssa, siten kautta.
Niinhän lauluissa, varsinkin niin sanotuissa iskelmissä, tapaa usein olla. Mutta miksi juuri tämä ihminen herätti kiinnostukseni? Ihminen, josta ulkomailla asuneena en tiennyt mitään, en tunnettuuttaan, en tekemisiään, en ulkonäköään.
Sattumalta Suomeen palattuani, epätoivoisesti jollakin tapaa kuunneltavaa radiokanavaa etsiessäni kuulin kappaleen, jonka sanat ja ilmaisun intensiteetti saivat tuntemaan, että tuossa on jotakin merkittävää, alkua jollekin uudelle. ”Tuo ihminen on tosissaan” ajattelin, ”hän onnistuu sanomaan tavalliset latteudet toisin, todemmin ja koskettavammin kuin moni, moni muu.”
”En pysty olemaan pitkään ilman muita ihmisiä”, hän selittää, kun myöhemmin ihmettelen hänen toteamustaan ”epäitsenäisyydestä”. ”No, ehkä päivän tai jotain sellaista”, hän jatkaa ja hymyilee. ”Ihminen ei ole syntynyt elämään yksin.”
Hän kuvaa tietään iskelmätähtösestä ”aikuiseksi”. ”En oikein usko esiintyjiä, jotka sanovat nauttivansa jokaisesta esiintymisestä.
Se on hirveän rankkaa työtä. Joo, sitä ajattelee keikkabussissa, että tämän minä osaan. Ja muuten voi olla ihan rikki. Kysyin itseltäni kuka minä olen joskus vuonna 2004 ja tajusin, ettei minulla ole aavistustakaan, olin vain kiertänyt ja esiintynyt, kiertänyt ja esiintynyt. Ei omaa särkyneisyyttään voi paikata yleisön suosiolla.”
”Bruce Springsteen sanoi elävänsä vain esiintyessään”, naurahdan.
”Vaimo parka”, Eriksson puuskahtaa.
”Ne erosivat.”
”No ei ihme.”
Anna Erikssonin yhteyden kaipuu on osaselitys siihen, että hän asuu Uudessakaupungissa ja on ylpeä satakuntalaisuudestaan. Lähellä asuvat sukulaiset sekä isän että äidin puolelta, uuteen kotiin ihastuttiin yhdessä aviomiehen kanssa heti.
Sillä on hän aikuisena elänyt toisinkin, vuoden Helsingissä Fredrikinkadulla, monelle unelma-alueella. ”En osannut olla siellä ollenkaan, käyttää hyväksi kaupungin tarjoamia mahdollisuuksia. Ehkä tämä kaipuu läheisiin johtuu siitä perusturvattomuudesta, joka oli toinen puoli siitä, että lapsuus kului milloin missäkin maailmalla asuessa.”
Luultavasti hänen koko tähänastisessa tuotannossaan kestävimpiin kuuluu Kajaanista Pohjoiseen. Balladi kertoo yksinäisestä naisesta, joka Kiantajärven rannalla odottaa, tulisiko se rakkaus sinnekin.
Hän on hieman ällistynyt kun sanon, että sehän on suomalainen versio Beatlesien Paul McCartneynEleanor Rigbystä, mutta alkaa heti hyräillä Eleanor Rigbyn melodiaa. Ylimalkaan hän hyräilee lähes koko ajan.
Kyse ei ole siitä, että laulut olisivat vain musiikillisesti ja temaattisesti samanhenkisiä. Vallan toinen seikka on mielestäni olennaisempi selitys sille, miksi Anna Eriksson on yksi Suomen suosituimmista esiintyjistä ja ostetuimmista musiikin tekijöistä.
Eleanor Rigby, picks up the rice in the church where the wedding has been. Eleanor Rigby poimii riisin kirkosta missä häät ovat olleet.
All the lonely people where do they all come from. Mistä kaikki yksinäiset ihmiset tulevat, McCartney ihmettelee. Me kuuntelijatmyötäelämme.
Käykö se rakkaus täälläpäin, jos mä kirjeen postiin laitan, /uskoa tahdo en veljeäin / että Kiantajärven rantaan yksin jäin, laulaa puolestaan Anna Eriksson.
McCartneyn Eleanor on päiviteltävä ulkopuolinen, toinen. Anna Erikssonin kiantajärveläinen on minä, meistä jokainen itsensä yksinäiseksi aina tai joskus kokeva.
Kerrotaan, että McCartneyn Yesterdayn alkuperäinen sanoitus alkoi ”Scrambled eggs” (munakokkeli); eli sävel syntyi ensin, sanoitus jälkeenpäin; sanoituksella oli siis aluksi vain rytmiin liittyvä rooli.
”En voisi ajatellakaan, että tekisin ensin melodian ja sitten miettisin siihen sanat, tai päinvastoin”, Anna Eriksson sanoo. ”Istun pianon ääreen ja alan soittaa ja kirjoittaa tekstiä samanaikaisesti.”
”Lauluni ovat tunnetiloja, ei melodiaa ja sanoja voi erottaa toisistaan. Joskus on käynyt niinkin, että olen säveltänyt ja sanoittanut alun johonkin, juuttunut toiseen säkeistöön, ja kun sitten myöhemmin olen yrittänyt jatkaa, se on ollut mahdotonta. Tunnetila on muuttunut, en ole enää kyennyt palaamaan siihen.”
Israelilainen kirjailija Amos Oz kirjoittaa omaelämäkerrallisessa romaanissaan Tarina rakkaudesta ja pimeydestä ”huonosta lukijasta”, lukijasta, joka haluaa tietää, missä määrin kirjailijan teksti on ollut omaa, hänen todellista elämäänsä, missä määrin fiktiota, kuvitelmaa. Ozin mukaan se on täysin samantekevää. Kaikkihan on tavallaan totta.
Samaa sanoisi varmaan Eriksson. Jotkut kuvat hänen sanoituksissaan ovat niin todentuntuisia, että olen aivan varma esimerkiksi Anglian (vanha hieno ja halpa englantilainen automerkki) roolista Anna Erikssonin elämässä, mutta se toden totta on samantekevää. Tunnetilat ovat esittäjälle ja kuulijalle yhteisesti koettuja, tai kokemattomia, siksi kiinnostavia.
Hänen osaamisensa piilee yksityisen tekemisessä yleiseksi, ja kyvyssä kääntää pelkällä äänenvoimakkuudella ja värillä vaikkapa petetyksi tulleen vielä elävä kaipuu uudelleen syntymisen ja irtautumisen ylpeydeksi. Esimerkiksi tavassa, jolla hän muuttaa äänenkäyttöään ilmaisussa kappaleessa Kuka saa sut nyt (Ihode-levyllä) kohdassa ”en riittänyt”.
Älä kerro, en halua tietää,
kuka saa, kuka saa sut nyt.
Älä katso kun mulle se selviää,
kenen vuoksi en riittänyt.
Kajaanista Pohjoiseen säilynee arvoituksena suomalaisille kuuntelijoille, ellei vaivaudu Erikssonin konsertteihin tai osta levyä. Arvostettu radiojohtaja oli todennut, että se ei ole ”radiokelpoinen” pituutensa (5 minuuttia 10 sekuntia) ja balladimaisuutensa vuoksi. Eriksson oli kuitenkin viime vuoden soitetuin suomalainen naissolisti muilla kappaleillaan.
”Ajattele”, Eriksson sanoo, ”että mun pitäisi alkaa säveltää radiokelpoisia kappaleita. Mieluummin mä pesen vaikka pyykkiä”, hän nauraa, ja on selvästi tosissaan.
Eletään kehässä: levy-yhtiöt ovat kasvavissa vaikeuksissa kyvyttömyydessään sopeutua internet-aikakauteen. Formaattiorientoitunut tv- ja radiotuotantokin lähestyy edesmenneen Neuvostoliiton tavaratuotantoa: kerran päätettyä linjaa ei muuteta.
Se on saanut Anna Erikssonin pohtimaan lähtöä uusille urille. Eikä hän ole yksin.
Toinen Suomen kiistatta arvostetuimpiin ”kevyen” musiikin tekijöihin kuuluva totesi minulle, että Uudellamaalla on yksi ainoa kanava, Radio Helsinki, josta saattaa joskus kuulla jotakin odottamatonta, Ylen yömyöhien pisteohjelmien lisäksi.
1970-luvun musiikkipuolen radiojohtaja Henrik-Otto Donner – yhä aktiivinen musiikintuottaja – puolestaan sanoo, että sen ajan radioväen ajatuksena oli ohjelmisto, joka välittää suosikkien ohella yllätyksiä, uusia elämyksiä, myös niin sanotulla viihdepuolella.
Nykykäytännöstä seuraa, ettei Suomessa oikein tiedetä, mitä maailmalla musiikkielämässä standardituotannon ulkopuolella tapahtuu. Ei aina edes sitä, mitä kotimaassa.
”Oikeastaan mä inhoan aika lailla tätä aikaa”, Eriksson sanoo.
Hela hoitoa vai Suomea?
”Hela hoitoa. Tätä amerikkalaistunutta Suomea” hän nauraa. Ja kun tietää, että hän arvostaa suurta osaa amerikkalaisesta musiikkitraditiosta tajuaa, että hän tarkoittaa juuri yhdenmukaistumista.
Ja ehkä jotakin muuta.
”Alkaisi olla aika taas tehdä kantaaottavaa musiikkia”, hän sanoo mietteliäänä. Mutta ei niin, että se olisi juuri hänen juttunsa. Kuka tietää.
Puhun ”Dogmasta”, tanskalaisesta elokuvakoulukunnasta, joka parikymmentä vuotta sitten kielsi kaiken ”keinotekoisen” (valaistuksen, tehosteet…) elokuvanteossa. Asiaa päiviteltiin Suomessakin.
”Hassua, että sanot noin”, Anna Eriksson vastaa. ”Olen ajatellut aivan samaa, paluuta perusasioihin, melodiaan ja sanoihin. Kaiken teennäisen karsimista, tulemista uutena ulos. Niin ’omani’ kuin Ihode onkin, en ole siihenkään tyytyväinen, siinä on liikaa keinotekoista, kuten melkein kaikessa nykyisin tuotettavassa musiikissa. Ajatus ja tunne jäävät tehosteiden alle.”
”Ihode (nimi tulee Erikssonin kotipaikkakunnasta) oli ehkä liian kaihoisakin, ajattelin että ulkomailla olo (isänsä työn vuoksi Eriksson eli lapsuuttaan Saudi-Arabiassa, Intiassa ja Tanzaniassa) repi rikki ja loi kodin kaipuun. Nyt vasta alan tajuta, mitä rikkautta siihen sisältyi, ja ehkä saan sen näkymään musiikissanikin. Ja kesti kauan oppia sanomaan ’ei’ hysteeriselle keikkakiertämiselle, johon pakotti jo se, että levytyssopimukset ovat aloittavan musiikin tekijän kannalta sitovia.”
Nyt hän on kuin taivaan lintu. Sievästä iskelmätähtösestä on tullut vapaa, sopimuksetonkin taiteilija.
Hän kertoo, mitä suunnittelee seuraavaksi, jos vannon etten kerro.
Vannon, ja kaikkien muidenkin fanien puolesta paitsi toivon myös uskon, että hän onnistuu siinä.
Hän-muotokuva Anna Erikssonista julkaistiin SK:ssa 12/2009 (ilm. 20.3.2009).
Teksti Risto Repo
Kuvat Vesa Moilanen / Lehtikuva