Hurmion kielellä

Katja Ketun seitsemäs romaani on biofiktio Brita-Kajsa Laestadiuksesta (1805–1888). Brita-Kajsa kuvaa naisen asemaa 1800-luvun Saamenmaalla. Romaani tarjoaa myös hedelmällisen näkökulman Suomen suurimpaan herätysliikkeeseen.

Rovaniemeläislähtöinen Kettu palasi Brita-Kajsaa kirjoittaessaan vuosiksi pohjoiseen, tutki arkistoja ja haastatteli kääntäjiä ja tutkijoita. Huolellinen työ ja Ketun ilmaisuvoima tekevät hyvää parjatulle biofiktion lajille. Brita-Kajsan tarinassa keskeistä on vallankäyttö perheessä ja yhteiskunnassa. Kettu näyttää vaivihkaa, kenen sanaa uskotaan, kuka saa sanoa ja kenen ääni kuuluu.

”Pohjolan pasuunaksi” kutsutusta Lars Levi Laestadiuksesta (1800–1861) on kirjoitettu ja kiistelty. Viime vuosina tutkijoita ja uskovia on puhuttanut saarnaajan saamelaisuus. Ketun romaani avaa luontevasti tätä vähemmän tunnettua puolta. Lars Levi ja Brita-Kajsa puhuivat molemmat saamea ja olivat saamelaista sukujuurta. Pohjoisen ihmisten elämää leimasi monien kielten ja kulttuurien ristiveto sekä ylirajaisuus.

Papin vaimoksi ryhtyvä Brita-Kajsa on luonnosta elävä saamelaisnainen ja sanaan uskova säätyläiskristitty. Lestadiusmyytin nöyrän suurperheen äidin sijaan Kettu tarjoaa lukijalle monisyisen kokijan, joka pystyy ja himoitsee. Tarinan keskellä säteilee silti kiihkeä Lars Levi. Laestadius tunnettin paitsi botanikkona myös uskonnonfilosofina, joka tutki saamelaista muinaisuskoa. Hän oli ensimmäinen saamelaiskirjailija.

Kettu käsittelee miehen kunnianhimon hintaa osin mehevän satiirin kautta. Tarinaa kehystää saarnaajan kuolinyö Pajalassa. Brita-Kajsa toivoo valonsa menettäneen miehen jo menevän: Sie olet ollu meän aurinko ja me kiertolaisia sinun ympärillä.

Laestadiuksen ääni kaikuu pohjoisessa ja syntisissä vieläkin. Vakavimman sävyn romaani ottaa kertoessaan Koutokeinon kansannoususta. Brita-Kajsa pelkää kapinallisten puolesta.

Vaikka Laestadius pesi kätensä saamelaisten kansallisesta heräämisestä, meni Lapin kansan villitsijältä maine.

Kettu herkuttelee aistivoimaisilla luontokuvauksilla, ja antautuu samalla kiihkolla seksuaalisille sävyille. Naiseus on Brita-Kajsalle rajoite, mutta myös valtava voima.

Parantajanainen oivaltaa, mikä maailmaa pyörittää. Naisen keho on raja, jossa elämä ja kuolema kohtaavat. Miten se onkin niin jännä vempele. Ja sitä Raamatusa kytätään ja tuomitaan ja aina on joku muu sanomassa, mitä sille pitäsi tehhä.

Brita-Kajsan ääni on murteita sekoittavaa ”Ketun kieltä”. Siellä täällä pilkahteleva itämurre tuntuu kauneusvirheeltä muuten tyylikkäässä teoksessa. 

Katja Kettu: Brita-Kajsa. 329 sivua. Otava, 2026.