Minne menet, vihreä siirtymä?

Juttu on julkaistu ensi kertaa Kanavan numerossa 5/2026

Vihreää siirtymää kuvataan taloudelliseksi ja yhteiskunnalliseksi muutokseksi kohti hiilineutraalia ja luonnon huomioivaa taloutta. Sen keskeisiä välineitä ovat uusiutuva energia, kiertotalous ja energiatehokkuus. Siirtymä näyttäytyy usein ympäristöpoliittisena hankkeena, mutta sen keskeisiä ilmentymiä ovat suuret teolliset investoinnit esimerkiksi vetytalouteen, sähköpolttoaineisiin ja akkutuotantoon.

Osa vihreän siirtymän teollisista investoinneista etenee, mutta monet hankkeet ovat viivästyneet tai muuttuneet epävarmoiksi erityisesti Euroopassa. Teolliseen vihreään siirtymään kietoutuu samanaikaisesti useita jännitteitä eri tasoilla. Tässä artikkelissa tarkastelen kolmea keskeistä asiaa, jotka saattavat osaltaan olla muuttamassa tai jopa kriisiyttämässä vihreää siirtymää sellaisena kuin se on nykyisin ymmärretty: muuttunutta turvallisuusympäristöä, jälkiteollisen yhteiskunnan rakenteita sekä paikallista hyväksyttävyyttä.

Vihreä siirtymä on paitsi ympäristö- ja teknologiapolitiikkaa, myös yhteiskunnallinen sopimus, jonka sisältö, vastuut ja vastikkeet ovat ajautuneet epätasapainoon. Tämä epätasapaino ei korjaannu yksittäisillä politiikkatoimilla vaan edellyttää uudelleenarviointia siitä, miten siirtymä kehystetään ja miten sen hyödyt, kustannukset ja riskit jaetaan eri toimijoiden kesken.

Vihreä siirtymä ei ole yhtenäinen tai alun perin suunniteltu projekti, vaan historiallisesti kerrostunut kokonaisuus, jossa eri aikakausien tavoitteet ovat päällekkäisiä. Sen juuret ovat energiaturvallisuudessa: 1970-luvun öljykriisit paljastivat teollisten yhteiskuntien haavoittuvuuden ja käynnistivät vaihtoehtoisten energialähteiden kehittämisen. Keskeinen ajuri oli länsimaisten yhteiskuntien öljyriippuvuuden vähentäminen.

1980-luvulta alkaen siirtymän ytimeen nousi ilmastonmuutos, ja myöhemmin mukaan tuli myös luonnon monimuotoisuuden turvaaminen. Näin alun perin energiapoliittinen kysymys laajeni ympäristöpoliittiseksi projektiksi, jota ohjattiin yhä enemmän kansainvälisillä sopimuksilla ja politiikkakehyksillä.

Viimeistään 2010-luvun lopulla vihreä siirtymä kytkeytyi Euroopan unionissa tiiviisti teollisuuspolitiikkaan, kun Green Deal yhdisti sääntelyn, rahoituksen ja investointiohjauksen. Yhdysvalloissa ja Kiinassa siirtymää on sen sijaan lähestytty paitsi teollisuuspolitiikan, myös valtapolitiikan välineenä. Tämä lähestymistapaero on keskeinen, kun tarkastellaan vihreän siirtymän nykyisiä jännitteitä.

Vielä muutama vuosi sitten vihreän siirtymän teolliset investoinnit näyttivät etenevän laajalla yhteisellä rintamalla. Nyt kuva on toisenlainen. Hyvä esimerkki tapahtuneesta muutoksesta on tuorein YK:n ilmastokokous, jossa ei enää saatu sitovaa kirjausta fossiilisista polttoaineista luopumisesta.

Elinkeinoelämän keskusliiton Vihreiden investointien dataikkuna seuraa Suomessa eri vaiheissa olevia vihreän siirtymän investointeja. Vuoden 2026 alkupuolella ikkunassa on yli 300 miljardin euron edestä eri suunnittelu- ja toteutusvaiheissa olevia hankkeita. Tiettyjen teknologioiden investointeja toteutuu, mutta esimerkiksi vetyhankkeet kertovat aukosta suunnitelmien ja toteutuksen välillä: investointipäätöksiä on tehty 54 miljoonan euron edestä, kun taas hankkeita on keskeytetty 3,3 miljardin edestä ja toimivia laitoksia on neljä, investointiarvoltaan 93 miljoonaa euroa.

Ilmiö ei rajoitu vetyhankkeisiin eikä Suomeen. Euroopassa merituulivoimahankkeita on peruttu tai lykätty, akkuteollisuuden investointeja viivästetty ja vihreän teräksen tuotantohankkeita peruttu merkittävistä yhteiskunnallisista tuista huolimatta. 

Vihreän siirtymän teollisten hankkeiden eteneminen on siis erityisesti Euroopassa osoittautumassa selvästi odotettua vaikeammaksi erityisesti vaativammissa hankkeissa. Osin kyse on äkillisestä muutoksesta, mutta osin rakenteellisista tekijöistä, jotka ovat olleet läsnä koko ajan ja joiden paino on kasvanut siirtymän mittakaavan myötä. 

Globaali turvallisuusympäristö on kääntänyt suunnan.

Viimeistään helmikuussa 2022 kävi selväksi, että kansainvälinen järjestelmä oli siirtynyt vakauden ja keskinäisriippuvuuden ajasta kohti epävarmuutta, vastakkainasettelua ja geopoliittista kilpailua. Tämä muutos ei koskenut vain turvallisuus- ja ulkopolitiikkaa vaan alkoi nopeasti heijastua myös talous-, energia- ja ilmastopolitiikkaan. Pitkään Wandel durch Handel -pohjalta rakennettu keskinäisriippuvuus ei näyttäytynyt enää stabiloivana tekijänä vaan haavoittuvuutena. Turvallisuudesta alkoi muodostua uusi vastuullisuuden mitta, jossa painopiste siirtyi omavaraisuuteen ja valtiot ovat alkaneet rakentaa omia vihreitä siirtymiään omista lähtökohdistaan ja omilla ehdoillaan. Siirtymästä on samalla tullut osa laajempaa kamppailua teollisesta asemasta ja geopoliittisesta vaikutusvallasta. 

Green Dealissa energia- ja ilmastopolitiikkaa pidettiin EU:n globaaliin vastuullisuuteen perustuvana yhteishankkeena. Päästövähennykset, teknologinen kehitys ja markkinamekanismit nähtiin samanaikaisesti moraalisesti perusteltuina, taloudellisesti kannattavina ja geopoliittisesti vakauttavina edelläkävijän valintoina. Muuttuneessa toimintaympäristössä Green Dealin taustaoletukset ovat kohdanneet merkittäviä haasteita. Keskeinen jännite liittyy siihen, että EU:ssa vihreä siirtymä on määrittynyt ensisijaisesti poliittiseksi tavoitteeksi, johon on sitouduttu normatiivisesti, kun taas Yhdysvalloissa ja erityisesti Kiinassa sitä lähestytään välineenä teollisuus- ja valtapolitiikan tavoitteiden saavuttamiseksi. Tämä epäsymmetria heijastuu EU:n toimintakykyyn: samalla kun kilpailijat käyttävät vihreää siirtymää strategisena työkaluna, EU joutuu sovittamaan yhteen aiemmat sitoumuksensa, turvallisuuspoliittiset realiteetit ja teollisen kilpailukykynsä.

Lähestymistavan muutoksen vaikutukset investointeihin EU:ssa ovat kahdenlaisia. Yhtäältä ne vihreän siirtymän investoinnit, joilla markkina on olemassa ja vakaa ja jotka tuottavat omavaraisuutta, etenevät. Esimerkiksi tuuli- ja aurinkovoimainvestoinnit kasvavat Euroopassa. Voidaankin sanoa, että näiden arvoketjujen osalta vihreän siirtymän ajuri vain on vaihtumassa ja palautunut alkuvaiheen energiaturvallisuuskysymyksiin, jotka välillisesti kirittävät investointeja uusiutuvaan energiaan. Tilanne ei kuitenkaan ole vakaa, sillä esimerkiksi paikallinen vastustus näyttäisi kasvavan koko ajan. 

Toisaalta monien vihreän siirtymän arvoketjujen investointien kannattavuus perustuu markkinoihin, jotka luodaan sääntelyllä. Esimerkiksi sähköpolttoaineiden ja osin myös akkujen kysyntä liittyy voimakkaasti fossiilisten polttoaineiden käytön vähentämisen sääntelyyn, ja vetypelkistetyn teräksen kilpailukyky perustuisi paljolti fossiilisen teräksen päästömaksuihin.

Sähköpolttoaineiden tai vähähiilisen teräksen hinnat eivät todennäköisesti koskaan laske vastaavien fossiilisten tuotteiden hintojen tasalle, ellei fossiilisia tuotteita saada sääntelyllä maksamaan hiilipäästöistään tai vihreän siirtymän tuotteista muuten tehdä pakollisia. Vallitsevassa turvallisuusasetelmassa tällaista globaalia tai EU-tason sääntelyä ei välttämättä saada aikaan. EU-tasolla joudutaan sovittamaan yhteen aiemmin valittua normatiivista sääntelylogiikkaa, turvallisuusnäkökulmia, teollisuuspolitiikkaa ja uutta globaalia järjestystä. Sääntelyn ennakoitavuus on tällä hetkellä heikko. Ilman vakaata uskottavaa sääntelyä markkinaa ei ole.

Sääntelyyn perustuvien vihreän siirtymän investointien riskiprofiili on Euroopassa kasvanut merkittävästi. Ongelma ei ole niinkään rahoituksen saatavuus sinänsä, vaan riskin taso, jakautuminen ja ajoitus. Esimerkiksi suurten tehtaiden alkuvaiheen toiminnan rahoittaminen on osoittautunut erityisen hankalaksi. Hyvä käytännön esimerkki tästä on akkuvalmistaja Northvolt, joka meni konkurssiin uuden akkutehtaan käynnistämisvaiheen rahoitusvaikeuksien takia. Investointipäätösten tekeminen näissä olosuhteissa edellyttää siis poikkeuksellista riskinottoa juuri niiltä toimijoilta, joiden oletetaan kantavan päävastuun teollisesta vihreästä siirtymästä.

Nyt kysytään: sopiiko teollinen murros jälkiteolliseen yhteiskuntaan?

Teollinen vihreä siirtymä edustaa teollista murrosta. Vihreän siirtymän investoinnit muuttavat perustavalla tavalla tuotannon rakenteita ja yhteiskunnan toimintalogiikkaa. Myös työn, pääoman, energian ja tiedon suhteet järjestyvät uudelleen. 

Suomi on kuitenkin jo pitkään ollut jälkiteollinen yhteiskunta, jossa teollisuuden tilalle ovat nousseet palvelut, tieto ja osaaminen. Daniel Bell kuvasi 1970-luvulla tätä muutosta kehityskulkuna, jossa työ siirtyy teollisuudesta palveluihin, koulutettu asiantuntijuus korostuu ja politiikan painopiste liukuu materiaalisista kysymyksistä kohti elämänlaatua, ympäristöä ja identiteettiä. 1990-luvulla Manuel Castells ennusti informaatio- ja verkostotalouden, jossa tuotanto hajautuu globaaleihin verkostoihin ja arvoketjuihin, kun taas korkean osaamisen toiminnot keskittyvät kehittyneisiin talouksiin.

Vihreän siirtymän teolliset investoinnit ovat vieläpä näkyvä teollinen murros. Esimerkiksi uusiutuva energia joudutaan keräämään pienistä energiavirroista, joten tuotantolaitokset ovat isoja. Satojen hehtaarien aurinkovoimaloita suunnitellaan, ja uusien tuulivoimaloiden lakikorkeus voi olla yli 300 metriä.

Usein pyritään myös suuruuden ekonomiaan: esimerkiksi terästehtaalle varattu alue voi olla kooltaan yli sata hehtaaria, ja aluetta ympäröi lähes kahdensadan hehtaarin teollisuusalue. Moniin laitoksiin liittyy suuronnettomuusriski, mikä voi edellyttää usein satojen metrien suoja­etäisyyksiä. Suuret laitokset tuottavat siis väistämättä näkyviä ympäristövaikutuksia, vaikka ne olisivatkin ilmastonmuutoksen hillinnän kannalta hyödyllisiä. 

Maankäytön suunnittelulle laitokset ovat merkittävä haaste. Suomen olemassa olevat suuret yhtenäiset teollisuusalueet ovat lähes kaikki peräisin 1960–1980-luvuilta. Käytännössä kaikissa Suomen kunnissa ja kaupungeissa on parinkymmenen viime vuoden aikana maankäytön strategioissa oletettu, että suuria teollisuuslaitoksia ei enää synny. Aiemmin teollisuus- ja suuronnettomuusvaarallisille laitoksille varattuja alueita on kaavoituksessa pilkottu ja muutettu ympäristöhäiriöitä aiheuttamattomalle teollisuudelle, kaupan alan toimijoille ja jopa asumiseen soveltuviksi. Nyt tarvittavia suuria teollisuusalueita ei enää ole. Teollisuusalueiden kaavoitus on taas käynnistymässä, mutta haasteiksi ovat muodostumassa kaavaprosessien kesto ja epävarmuus, joka johtuu muun muassa jälkiteollisen yhteiskunnan arvoista kumpuavasta paikallisesta vastustuksesta. 

Laitosten luvitus on monipolvinen kokonaisuus, joka sisältää useita rinnakkaisia lupaprosesseja kemikaaliturvallisuudesta ympäristö- ja vesitalouslupiin sekä rakentamiseen ja maankäyttöön liittyviin lupiin. Vaatimuksia on kiristetty asteittain teknologisen kehityksen, riskitietoisuuden kasvun ja yhteiskunnallisten odotusten myötä, ja taustalla on oletus, että tuotannon tehostuminen parantaa yritysten kykyä vastata tiukempiin vaatimuksiin. Tämä oletus ei kuitenkaan päde vihreän siirtymän uusiin teknologioihin, joiden tuottavuus, kustannusrakenne ja riskiprofiili ovat vielä kehittymässä. Parhaat käytettävissä olevat tekniikat (BAT) eivät myöskään kaikilta osin kata uusia prosesseja, ja toimijat joutuvat perustelemaan ratkaisujensa hyväksyttävyyttä tapauskohtaisesti. Luvitus ei tuota ennakoitavaa polkua vaan merkittäviä ei-laskettavia riskejä, jotka jäävät pääosin hanketoimijoiden kannettaviksi. 

Vihreää siirtymää vaivaa myös osaamisvaje. Esimerkiksi Etlan tekemän selvityksen mukaan teknologiateollisuuden osaajapula on vaarassa supistaa Suomen bruttokansantuotetta ja vientiä
useilla prosenteilla. Suomessa on varovastikin arvioiden satoja oppilaitoksia, joista voi saada jonkinlaisen ympäristötekniikan tai kestävän kehityksen tutkinnon. Sen sijaan esimerkiksi prosessitekniikan opintoja voi suorittaa vain muutamassa yliopistossa, ammattikorkeakoulussa ja ammatillisessa oppilaitoksessa. OECD:n tutkimusten mukaan nuoret myös hakeutuvat mieluummin muihin kuin tuotannon koulutuksiin. Ongelma on osaltaan systeeminen: yliopistoja ja oppilaitoksia palkitaan rahoitusmalleissa tutkinnoista, ei siitä miten tutkinnon suorittaneet työllistyvät nyt tai tulevaisuudessa. 

Vihreän siirtymän laitosten paikallinen hyväksyttävyys ei ole selvää.

Jokainen tuulivoimala, vetylaitos, kaivos ja akkumateriaalitehdas tarvitsee fyysisen paikan, mutta kukaan ei halua laitosta viereensä. Vihreän siirtymän laitokset vievät tilaa satoja hehtaareja, vaativat suojavyöhykkeitä ja infrastruktuureja sekä muuttavat maisemia ja vesistöjä. Jälkiteollinen yhteiskunta on tottunut siihen, että teollisuus on jossain muualla: menneisyydessä, toisessa maakunnassa tai ulkomailla. Sijoittaminen synnyttää helposti konfliktin, joka hidastaa sijoittumista merkittävästi tai estää sen kokonaan. Hyväksyttävyysmurros näkyy kaikkialla Euroopassa ja Suomessa erityisesti tiheään asutuilla urbaaneilla alueilla. 

Fyysisen mittakaavan ohella hyväksyttävyyttä haastaa se, miten ja kenen ehdoilla sijoitusprosesseja viedään eteenpäin. Sijoittamista ajetaan yleensä nopeasti, mikä heikentää luottamusta. Teknologiat ovat usein uusia ja vieraita ja viralliset prosessit korostavat niiden haittavaikutuksia, mikä voimistaa vaikutelmaa sijoittumiseen liittyvistä riskeistä. Erityisen hankala on jännite, joka syntyy globaalin hyvän ja paikallisen pahan suhteesta: investointien perusteleminen globaaleilla hyödyillä lisää paikallisia paineita ja vähentää paikallista sijoittumisen kontrolloitavuuden tunnetta.

Sijoittuminen ei tapahdu informaatiotyhjiössä. Perinteinen media raportoi mielellään ristiriidoista, ja sosiaalinen media algoritmeineen voimistaa riskikokemusta. Molemmat osallistuvat hankkeiden kehystämiseen usein tavalla, joka vaikeuttaa rakentavaa paikallista keskustelua.

Paikallisessa todellisuudessa koetaan ainoastaan teollistumisen haitat ilman kosketeltavia hyötyjä. Työpaikkoja tulee usein vähän, rakentamisen hoitavat muualta tulevat yritykset ja työvoima, voitot valuvat yhtiöiden pääkonttoreihin eivätkä verotulot hahmotu paikallisille. Paikalliset yhteisöt kokevat helposti jäävänsä pelkästään pakotetuiksi kärsijöiksi ilman aitoa mahdollisuutta vaikuttaa. Paikalliset eivät siis useinkaan vastusta vihreää siirtymää sinänsä vaan tapaa, jolla sitä toteutetaan.

Nykyisessä globaalissa turvallisuustilanteessa energiaomavaraisuus, teollinen kapasiteetti ja toimitusketjujen hallinta ovat yhtä keskeisiä kuin vihreään siirtymään yhdistetyt tavoitteet. Vihreälle siirtymälle olisikin eduksi kytkeä se nykyistä selkeämmin osaksi turvallisuuspolitiikkaa.

Siirtymän huoltovarmuutta ja resilienssiä lisäävät piirteet, esimerkiksi omavaraisuus ja riippumattomuus globaaleista kuljetusketjuista, tuotannon hajauttaminen, redundanssi, mukautuvuus ja tuotannon monimuotoisuus ovat jääneet julkisessa keskustelussa toistaiseksi vähemmälle huomiolle. Niiden nostaminen kunnolla näkyviin voisi palauttaa poliittista liikkumatilaa, joka on kaventunut turvallisuusympäristön muuttuessa. Joka tapauksessa siirtymä edellyttää merkittäviä investointeja energiaverkkoihin ja logistiikkainfrastruktuuriin, jotka ovat sekä siirtymän mahdollistajia että osa yhteiskunnan resilienssiä.

Vihreä siirtymä on myös hallinnollinen murros. Suomalainen lainsäädäntö ja hallinnolliset käytännöt ovat pitkään mukautuneet vakaan jälkiteollisen aikakauden tarpeisiin, jolloin uusia suurteollisia hankkeita käynnistyi harvoin. Viralliset arviointikehykset, esimerkiksi ympäristövaikutusten arviointi (YVA), painottavat paikallisia haittoja ja käsittelytavat korostavat niitä, jolloin hankkeiden edustamat ilmastohyödyt ja muut vihreän siirtymän näkökulmat jäävät alaviitteiksi. Systeeminen jännite syntyy siitä, että prosessit ovat rakentuneet hallitsemaan staattista tilannetta, ei kiireellistä muutosta. Nykyiset yritykset edistää siirtymää, kuten puhtaan siirtymän sijoittamislupa tai ympäristöluvituksen etusijamenettelyt, ovat tärkeitä avauksia, mutta ne on vain kerrostettu vanhan rakenteen päälle muuttamatta prosessien syvempää logiikkaa. 

Siirtymä edellyttäisi liikkumista kategorisoivasta sääntelylogiikasta kohti institutionaalista kykyä tehdä kompromisseja. Aito systeeminen uudistuminen edellyttäisi ennakkoluulotonta arviointia siitä, miten yleisen edun valvontamekanismit ja muut yhteiskunnalliset menettelytavat tulisi päivittää vastaamaan vihreän siirtymän tavoitteiden vaatimaa aikataulua ja hyödynjakoa.

Tehtävä on vaikea, sillä se haastaa syvälle juurtuneita jälkiteollisia arvoja. Vihreän siirtymän hankkeiden yhteiskehittäminen on oiva uusi toiminnallinen avaus ja ekologinen kompensaatio on hyvä uusi hallinnollinen innovaatio, mutta toteutustavat hakevat vielä muotoaan. Selvää on toki, että kaikkia vihreän siirtymän hankkeita ei tule viedä läpi hinnalla millä hyvänsä – hallinnollinen kitka on osaltaan tärkeä demokraattinen suoja. 

Yksikään vihreän siirtymän teollisuushanke ei etene ilman paikallista hyväksyntää. Se puolestaan vaatii luottamusta ja legitimiteetin tunnetta. Luottamuksen rakentaminen edellyttää siirtymää minimalistisesta viranomaisprosesseihin perustuvasta viestinnästä syvempään strategiseen vuorovaikutukseen, jossa keskeistä on sijoittamiseen paikallisille liittyvän riskin ymmärtäminen. Käytännössä tämä tarkoittaa avointa ja realistista paikallisten huolet kohtaavaa viestintää. Legitimiteetin kannalta on erittäin tärkeää osallistaa paikallisyhteisöt jo aikaisessa vaiheessa esimerkiksi kunta- tai aluetason visioprosessien avulla, jotta asukkaille syntyy aito kokemus vaikutusmahdollisuuksista. Jos vuorovaikutus alkaa vasta YVA-prosessin yleisötilaisuudesta, ollaan auttamattomasti myöhässä.

Globaali tai kansallinen hyöty ei yleensä riitä korvaamaan paikallista haittaa. Instituutioiden ja prosessien uudistamisen rinnalla onkin välttämätöntä varmistaa kokemus oikeudenmukaisesta hyödynjaosta ja reilusta siirtymästä. Pelkkä kuntaverojen tuottojen lisääntyminen jää osallisille usein etäiseksi ja abstraktiksi. Esimerkiksi paikallisyhteisön osaomistuksen tiedetään vaikuttavan merkittävästi hankkeen hyväksyttävyyteen. Muita mahdollisia malleja voisivat olla yhteisökorvaukset paikallisiin rahastoihin, suoraan asukkaille tarjottavat osakkuusmallit tai vaikkapa paikallisen seurantalon remontti. Kun paikallisyhteisöillä on mahdollisuus sijoittaa hankkeeseen ja saada siitä tuottoa, hanke ei näyttäydy ulkopuolelta annettuna haittana vaan yhteisön omana resurssina, jonka hyödynjako on läpinäkyvää, vakiintunutta ja yleisesti hyväksyttyä. 

Vihreässä siirtymässä kansalaisilta odotetaan muutoksia energiankäytössä, liikkumisessa ja kulutuksessa sekä laitosten sietämistä. Yrityksiltä odotetaan investointeja teknologioihin ja päästövähennyksiin uudelleenhinnoitellussa erittäin epävarmassa toimintaympäristössä. Julkiselta sektorilta odotetaan tasapainoista sääntelyä, tukea ja infrastruktuuria. Vastineeksi näistä ponnistuksista saadaan parempi ympäristö ja ilmasto.

Nyt kuitenkin energiaturvallisuus, huoltovarmuus, taloudelliset faktat, geopoliittinen moninapaisuus ja paikallistason konfliktien kasvu osoittavat, että tämän yhteiskuntasopimuksen ajateltu sisältö ei ole täysin vastannut eikä vastaa muuttunutta maailmaa. Vihreä siirtymä ei ole menettänyt perustelujaan, mutta vihreän siirtymän yhteiskuntasopimuksen sisällöt ovat muuttuneet tavalla, joka edellyttäisi sen korjaamista. 


Kirjoittaja on tekniikan tohtori, dosentti.

Teksti on julkaistu ensi kertaa Kanavassa 5/2026. Kanava on Suomen Kuvalehden mediaperheeseen kuuluva mielipidelehti, jonka kirjoitukset edustavat kirjoittajan omaa näkemystä. Kanavan voit tilata täältä.