Alennuksen aika
Huhtikuun alussa kuollut luonnonsuojelija Pentti Linkola (1932–2020) kirjoitti Suomen Kuvalehteen useita esseitä ja kolumneja 1960-luvulta 2010-luvulle. Lamakeväänä 1994 aiheena oli rahan valta.
Elokuussa 1962, kaikkien aikojen myyräkesän ja sitä myöten pöllöjen ja haukkojen juhlakesän jälkeen, ansaitsin rengastajan kuumeisen tiimellyksen jälkeen kunnon loman.
Pyöräilimme vaimoni kanssa ensin läpi Skoonen ja sitten läpi Tanskan – tai ei aivan, sillä Pohjanmeren leppymätön länsituuli puhalsi päivästä päivään sellaisella voimalla, että haaveittemme kohteeseen Jyllannin rannikolle emme koskaan päässeet.
Silti ihailimme mahtavia pyökkimetsiköitä – ja nukuimme niissä yöt – ja suunnattomia vihreitä laitumia lehmä-, töyhtöhyyppä- ja kalalokkilaumoineen. Söimme määrättömästi kirsikoita ja omenia joka tienhaarassa, joissa pikku hedelmätiskillä piti tiputtaa lappusessa mainittu määrä äyrejä pahvilaatikkoon.
Tutustuimme myös kaupunkeihin ja taajamiin. Muistan niistä vanhojen mustien polkupyörien armadat ja pyöräilijän kokonaan toisenlaisen aseman liikenteessä kuin kotimaassa.
Ja muistan, kuinka kerran pikku ravintolassa erehdyimme tilaamaan lasilliset alkoholitonta viiniä ja laskun tullessa huomasimme menettäneemme puolet matkakassasta. Se on vieläkin kallein elintarvike, jonka kanssa olen joutunut kosketuksiin.
Mutta suurin hämmästyksen aihe meille Tanskanmaassa olivat kaupunkien näyteikkunat, joissa oli suuria plakaatteja tavallisten ruokatavaroiden hinta-alennuksista: ”kun 95 öre”, ”kun 2 kr 95 öre”.
Pidimme tätä järkyttävänä, pöyristyttävänä ja säälittävänä: olivatko tanskalaiset (paitsi alkoholittoman viinin erityisryhmää) niin köyhiä, ettei niillä ollut varaa maksaa normaalihintaa leivästä, voipaketista ja sokeripussista?
Suomessa emme olleet ikinä nähneet ruokatavaroita mainostettavan missään, ellei sitten tiedotusta jostakin uutuustuotteesta. Voipaketti, suomimakkara, maitolitra ja kauraryynikilo maksoivat Hangosta Utsjoelle joka kaupassa saman – tietysti, sen minkä maito ja makkara maksaa.
Kauhistelimme myös ikkunoiden rumuutta, tiesimme että meillä Suomessa jokaisella kunnon liikkeellä oli palveluksessaan somistaja, joka rakenteli tyylikkäitä ja taiteellisia näyteikkunoita.
Niinpä niin. Nyt tiedämme muuta, Suomi otti mallia isommiltaan, tuosta Matti Klingen rakastamasta Euroopan sivistyksestä.
Ei ole aikoihin päivä paistanut eikä kuu kumottanut sisään ruokakauppaan, jonka ikkunat on liisteröity umpeen liimapapereilla älyttömine 95 penniin päättyvillä hintajulistuksillaan. (Pitäisikö silti olla onnellinen vähästä: Saksassa viime kesänä hinnat päättyivät, eivät 95 vaan 99 Pfennigiin.)
Mikä tässä on kielteistä ja surkeaa? Ensinnäkin kaupunkikuvan muuttuminen törkeäksi ja rähjäiseksi. Kauneus on aina keskeinen ja luovuttamaton arvo jonka jälkeen esimerkiksi sellainen arvo kuin taloudellisuus tulee vasta valovuosien päässä perässä.
Toinen katkera vaikutus on se, että ihmisten ajatuksia raskautetaan, ajatuskapasiteettia sidotaan joutavaan roskaan. Hänet pakotetaan päivittäin kahlaamaan läpi satoja tai tuhansia hintatietoja ja pohtimaan, mistä saa tomaatteja tai pippurimakrillia kaikkein halvimmalla, kymmenen penniä seuraavaksi halvinta tarjousta halvemmalla.
Ja mihin haihtuvat, taas tässäkin, hurskaat puheet paperin tai energian säästöistä, kun päivittäin vaihtuvia ikkunalakanoita liimaillaan, massoittain ruoanhintaluetteloita tötsätään joka postiluukkuun, Helsingin Sanomat täyttyy joka päivä kymmenillä sivuilla päivittäistavaramainoksia ja sadattuhannet autot kaasuttelevat tavaratalosta toiseen ympäri maakuntaa halpatarjousten perässä.
Oi maamme Suomi, oi maanosamme Eurooppa. Oi ihminen, luomakunnan kruunu. Rakasta tässä nyt sitten ihmistä.
Nämä jättiläiskirjaimin kaikkialle silmiimme tungetut rahasummat, markat ja pennit, eivät todellakaan ole harmiton pikkuasia, pakinoitsijan ilakoinnin aihe. Ne ovat äärimmäisen synkkää kulttuurihistoriaa, alkusoitto ja osa siitä äärimaterialistisesta ajanhengestä, jossa nyt elämme.
Niin kauan kuin inhimillistä kulttuuria on ollut olemassa, on valitettu ja paheksuttu materialismin juonnetta ja pyritty siitä eroon – ”korkeampien päämäärien” sanokaamme yksinkertaistetusti aatteen, filosofian, tieteen, taiteen hyväksi. Nyt on sitten päästy selkeimpään ja ehdottomimpaan materialismiin, rahan valtaan, mitä maailmanhistoria tuntee.
Minun nuoruudessani oli tässäkin maassa nk. sivistyneistö.
Ehdin hyvin oppia tuntemaan tuon väen, joka oli täysin sisäistänyt elämänsä arvoiksi henkisen kulttuurin, kauneuden ja tyylin, sosiaalisen vastuuntunnon ja lähimmäisenrakkauden – ei valtiovallan koleaksi sosiaaliturvaksi, vaan omakohtaiseksi antamiseksi käsitettynä.
Ehdottomia arvoja olivat myös hienotunteisuus ja hyvät tavat, ja niihin kuului perussääntö, että rahasta ei ikinä sopinut puhua, vaikka se olikin omissa aatoksissa otettava hallitusti huomioon.
Kuten tiedämme, sivistyneistö arvoineen on lähes kuollut, potkittu maan rakoon. Jokin vanha valkohapsinen täti tai setä vielä elää omassa pienkulttuurissaan, köpöttelee kirjastonsa ja perintötaulujensa keskeltä kadulle, tervehtii kaikkia kerrostalonaapureita, säteilee hämmentynyttä hymyä ja ystävällisyyttä nahkatakkinuorille, pysähtyy juttelemaan talonmiehen kanssa.
Milloin viimeksi julkaistiin runoja sanomalehdissä? Milloin pörssiuutiset, yhtiöiden taseet, tehtaiden ja verstaiden saamat tilaukset murtautuivat Kauppalehdestä ja muista liikemiesten ammattijulkaisuista pääuutisiksi Helsingin Sanomissa, Kainuun Sanomissa tai STT:n uutisissa?
Milloin tuli tämä hulluuden ja farssin huipentuma tämä helibor-korko? Mistä alkaen Helsingin Sanomat otsikoi mahtavimman osastonsa räikeänrehellisesti: ”RAHA”? En muistane paljon väärin, jos sanon että vuosi sitten, viisi vuotta sitten; kymmenen vuotta sitten kaikki tämä oli vielä valtakunnassa tuntematonta.
Mistä ajanhenki syntyy, mikä tai kuka luo yhteiskunnan arvot?
Vastaus on monihaarainen, siitä on kirjoitettava kirjoja eikä lehtikolumneja. Lyhyestikin voidaan nostaa esiin yksi merkittävä tekijä, tiedonvälittäjät, toimittajat – uskomattoman vastuuntunnoton, viheliäinen ja vahingollinen ammattikunta.
Sen mahtia ovat yrittäneet näykkiä niin Mauno Koivisto kuin Paavo Väyrynen, ja molemmat ovat oikeammassa kuin itse käsittävätkään. Toimittaja ei ole pelkästään sopuli ja apina, muodin perässä juoksija, laumana toinen toisensa kopioija. Toimittaja myös luo muotia, arvoja.
Tämän aikakauden toimittaja repäisee päivän uutistensa pääaiheeksi Luxemburgin keskuspankin peruskoron noston 0,1 prosenttiyksiköllä. Tiedonvälittäjä ajaa samaa asiaa kuin alussa kuvaamani markka- ja penninumerot ikkunoissa ja postilaatikossa.
Toimittajalla on uskomaton kyky ja halu täyttää ihmisten tajunta roskalla, sekä toisarvoisilla että väärillä asioilla. Hän luo mahtavan muurin todella vakavien ja tärkeiden kysymysten eteen.
Hän on varmin tae siitä, että elämän ja kuoleman kysymykset, väestöräjähdyksen, ehtymisen, saastumisen, sukupuuton kysymykset jäävät pienten erityisjulkaisujen, erityispalstojen lukemistoksi – niin kuin pörssiuutiset ennen.
Kirjassaan Antiikin nainen Päivi Setälä palauttaa mieliin kuningatar Kleopatran valtiovierailun Roomaan.
Kleopatralla oli mukana arvovaltainen saattue asiantuntijoita. Valtiovierailun seurauksena Roomassa tehtiin kalenteriuudistus, uusittiin koko vedensäännöstelyjärjestelmä ja uudistettiin Rooman kirjastolaitos Aleksandrian kirjaston esikuvan mukaan. Muun muassa.
Myös edellinen presidenttimme [Mauno Koivisto] teki valtiovierailuja. Eipä tehnytkään, ei presidentti, vaan rihkamakauppias. Hänellä on ”valtiovierailulla” mukanaan uskomaton kokoelma rupasakkia, näitä vuorineuvoksia, kauppaneuvoksia, kauppa-attaseoja, laukkuryssiä.
Jos hän olisi tehnyt todellisia valtiovierailuja, hänellä olisi ollut mukanaan akateemikkoja ja filosofeja, kirjailijoita, taiteilijoita ja ennen kaikkea tiedemiehiä, historioitsijoita, kielitieteilijöitä, kansatieteilijöitä, väestötieteilijöitä, sosiologeja, biologeja. Olisi siinä saattanut mennä hännillä joku nerokas insinöörikin, varoittavana esimerkkinä.
Kyllä kamasaksatkin voisivat tehdä ulkomaanmatkoja. Ulkomaankaupalla on vanhat perinteet. Idän silkkitie, viikingit ja niin edelleen.
Mutta sen verran maapalloa kuormittava ja järsivä harrastus se on, että se on pakotettava toisiin uomiin. Kyllä heidän saattueelleen riittää tavallinen autolauttavuoro ja vanha kunnon kuorma-auto, jonka lavalla on vanerikoppi ja penkit.
Sinne mahtuvat mainiosti sekä ehrnroothit ja matomäet pehmopapereineen ja värillisine ja värittömine päällystettyine hienopaperirullineen että vuorilehdot kenkäpuhelimineen ja muine isojen poikien leluineen.
Kasinopeli on tuomittu, vaurautta ei voi luoda siirtelemällä rahaa eikä kultaa nirhaamalla rautaa. Vaihtuvatko sankarit paremmiksi?
Kasinopelin luojina toimittajilla on yhtä suuri syntitaakka kuin Suomen Pankilla finanssipoliittisine möhläyksineen konsanaan.
Tiedotusväki nosti kasinopelin kärkihahmot ylivertaisiksi kansallissankareiksi. Lehdet tulvivat Pentti Kourin, Jukka Keiteleen, Uotin veljesten ja Sam Inkisen ihannoivia esittelyjä.
Ja kansa seurasi, sijoitti ja pelasi kurjilla roposillaan. Niin minun kuin muidenkin tuttavapiirissä opiskelijamaailma sävähti, muuallakin kuin Kauppakorkeakoulussa, rynnisti tai yritti rynnistää pörssiin ja sijoitusyhtiöihin.
Nyt kukoistaa kaksinaismoraali, ollaan naulaamassa ristille muutamia säästöpankinjohtajia, jotka ovat juuri yhtä paljon tai yhtä vähän syyllisiä kuin puoli kansaa – ja joka tapauksessa vähemmän syyllisiä kuin kasinopelin provokaattorit, lehtimiehet itse.
Kasinopeli on nyt tuomittu, vaurautta ei todellakaan voi luoda siirtelemällä rahaa eikä kultaa nirhaamalla rautaa tai tinaa. Vaihtuvatko sankarit paremmiksi? Minusta ne vaihtuvat vielä huonommiksi.
Uusi kansallissankari on pesunkestävä roikale, joka Masa Yards -nimisessä firmassa – nimikin jo kuvottava – ei todellakaan tee rahaa rahalla, vaan konkreettisella tavaralla, paukuttaa terästä että roikuu.
Mutta voiko olla sen arvottomampaa, roistomaisempaa tointa kuin nikkaroida turhuutta maailman merille, haaskata viimeisiä luonnonvaroja loistoristeilijöihin, joissa ihmiskunnan elähtäneimmät haaskat viskihuuruissaan kyntävät Karibianmerta ympäriinsä?
Tyhmempikin huomaa, että tätä ei kirjoita sivistynyt ihminen. Ei sivistynyt ihminen mellasta, hauku tällä tavalla. Sivistys on todellakin kuollut, minunkin suvussani.
Sivistynyt on kuollut, eläköön sivistys. Missä on se kansanliike, missä Jeesus Nasaretilaisen pikkuveli, joka ajaa rahanvaihtajat ulos temppelistä? Ilmoittautuisin heti opetuslapseksi, ja uskon että pystyn sen jälkeen siistimään kynäni.
Tosiaankin, onko tämä törky tullut jäädäkseen? Tähänkö todella on päästy, tämäkö on ihmisen tila – ja anti maapallon elämälle – kaikkien mahtavien keksintöjen ja tieteen saavutusten, kaikkien kiirastulien jälkeen?
Onko tämä, Francis Fukuyaman sanoin, historian loppu, kulttuurihistorian loppu? Vai voiko jotakin kunnollista vielä palautua?
Katkoohan kansan tyylitaju sentään joskus joitakin pisimpiä rikkaruohoja. Pääsimmehän sentään eroon brutaaleista tissimainoksista sanomalehdissä; mitä se kärsimys kestikään, vain puolisen vuotta?
Auta Herra meitä vielä ainakin vähän, ota meiltä pois edes helibor-korko!
Teksti on alun perin julkaistu Suomen Kuvalehden numerossa 12/1994.
”Realistinen keskipituuden pudotus lienee 20 senttiä” – Pentti Linkola unelmoi lyhyemmistä suomalaisista ja ihanista taajamanaisista